Hyvinvoinnin oppivuodet

Vielä vuosi sitten lattialla jumpatessani, en päässyt itse sieltä ylös. Enkä ollut päässyt pariinkymmeneen vuoteen ennen sitäkään. Pitkään jatkunut nivelreuma ja sen seurauksena oikeaan lonkkaan muodostunut voimakas liikerajoitus pitivät siitä huolen. 

Tai niin ainakin luulin. 

Oikeastaan kaikkein suurin "liikerajoitus" olikin mun ajattelutavassa. Kun liian monta vuotta kahden- ja kolmenkympin välillä pysähdyin kipuun ja minimoin sen vuoksi lähes kaiken aktiivisuuden, tulin samalla tuhonneeksi omakätisesti suuren osan muustakin liikkuvuudestani. 

Kaikkein tyhmintä koko jutussa oli (näin jälkiviisaana) se, että pidin itse tilannetta sellaisena, johon pitää vain tyytyä. Että reuma nyt vaan etenee, tekee kulumaa, tuhoaa niveliä ja aiheuttaa liikerajoituksia. Muuta ei ole tehtävissä kuin lisätä lääkitystä ja koittaa pitää liikelaajuudet edes jonkinlaisessa toimintakunnossa.

No. 
Eilen kampesin jumppamatoltani pystyasentoon omassa ennätysajassani. Ja ihan omin voimin, ilman kenenkään apua. Mitä tässä välillä on siis tapahtunut?


Hyvinvoinnin oppivuodet

Olen usein puheissani kutsunut kahden- ja kolmenkympin välisiä vuosiani hyvinvoinnin oppivuosiksi. Ihmisen pitää toisinaan sukeltaa aika syvälle huonoon oloon huomatakseen lopulta, että jonkin täytyy muuttua. 

Mun sairaus oli ollut remissiossa (= oireeton) 13 ja 18 ikävuoden välillä, joten nuorelle aikuiselle tilanteen äkillinen huononeminen tuli ihan puun takaa. Ylioppilaskirjoitusten laukaisema stressi sekä tasapainoa rakastava reuma olivat huono pari ja saivat tautini villiintymään tavalla, joka rauhoittui kunnolla vasta kolmenkympin jälkeen - esikoista odottaessani. 

Täytettyäni kaksikymmentä, mun lonkka alkoi osoittaa tuskallisilla leposäryillä kuluman alkaneen. Hoidin asian kipuun käpertyen ja jäin paikoilleni. Särkylääkettä kului tablettitolkulla. 

Vähäinen liikkuminen sai aikaan sen, että muutaman vuoden kuluttua olinkin kokonaan ihan jumissa. Kipuja tuli pienestäkin liikkumisesta, selkä-niska-hartiat-akseli oli kuin sementtiä ja liikkuvuus jaloissa alkoi olla lähellä olematonta. Kävelyn joustavuus oli kadonnut ja lihaksetkin loistivat poissaolollaan. Toisinaan en päässyt ilman apua edes vessanpöntölle ja lyhyidenkin portaiden jälkeen polvet olivat seuraavan päivän turvonneet. 

Työpäivän jälkeen jalkapohjia särki niin paljon, että halusin vain maata sohvalla tai sängyllä, telkkaria katsoen tai kirjoja lukien. Koitin välillä käydä kävelyllä, mutta muuta liikuntaa en tuohon aikaan oikein harrastanut. Monia vuosia oireetonta elämää elänyt, äkillisellä kivulla yhtäkkiä pysäytetty nuori aikuinen kuvitteli aktiivisen elämänsä olevan aikalailla taputeltu ja nöyrtyi mielessään kohtaloonsa.

Toistoja, toistoja, toistoja...

Mun elämäni toiminnallisen suunnan pelasti rehellisesti sanottuna lasten syntymä. En tiedä olisinko muuten edes tajunnut, mihin kaikkeen kehoni edelleen pystyy, kun vaan otan asiakseni venytellä ja nostattaa lihasvoimaa.  

Kun meidän esikoinen syntyi, olin 32-vuotias. En ollut kymmeneen vuoteen päässyt kyykkyyn tai lattialle istumaan. En edes polvilleni. Olkapäätkin olivat tosi heikossa kunnossa. Vauvan jaksoin nostaa, mutta kädet eivät levinneet kireiden rintalihasten vuoksi edes viikkaamaan isoja pyyhkeitä. 

Vauva kasvoi ja köllötteli aina vain enemmän ja enemmän lattialla puuhamatollaan. Lopulta mua alkoi ärsyttää, kun jouduin aina pyytämään jonkun nostamaan hänet lattialta mulle syliin. Tuolloin muistan miettineeni, että nyt tai ei koskaan. Kun sitten hapuillen ja sohvaan tukeutuen laskeuduin pitkästä aikaa polvilleni lattialle, tunsin perille päästyäni aikamoista voitonriemua. Polviin sattui, mutta hemmetti!!! Pystyin vielä liikkeeseen, jonka olin jo heittänyt toivottomien romukoppaan! 

Tuosta muutaman kuukauden kuluttua harjoittelin yhdessä poikani kanssa konttaamista : )

Viikko viikolta, vauvan kanssa touhutessa, huomasin pääseväni lattialle aina vain helpommin ja bonuksena lapsen nostelusta käsivoimat lisääntyivät. Tämä taas auttoi hartiakipuihin ja innosti mut venyttelemään päivittäin rintalihaksia sekä harjoittamaan olkapäiden liikelaajuuksia.

Lasten kanssa vietettävä aktiivinen elämä sai mut pikkuhiljaa tajuamaan sen, kuinka tyhmästi olin tehnyt jäädessäni paikoilleni. Keskittyen kipuun ja sen hoitoon sen sijaan, että olisin tehnyt edes pientä liikettä parantaakseni oloani. Mitä kireämmäksi kropan jumit käyvät, sitä enemmän keho kipuilee, kunnes on päästy noidankehään, josta ulospääsy ei ole helppoa. 



Liike on oikeasti lääke 

Nykyään, jos nivelet ovat turvonneet, en rasita niitä, mutta liikun niinä päivinä muilla tavoin. Vaikka sitten venyttelemällä tai tekemällä vatsalihaksia jne. Jotain kuitenkin joka päivä. Kroppa muistuttaa niskakivuilla, migreenin alulla tai kävelyn vaikeutumisella oitis seuraavana päivänä, jos liikuntahetki jää väliin.

Syy, miksi lähdin kirjoittamaan aiheesta, oli halu kertoa siitä, kuinka monien kuukausien toistoilla voi saada aikaan oikeasti tuloksia. Jopa huonoltakin vaikuttavassa tilanteessa. Itse en uskonut sitä aikanaan. Toisinaan pääsee askeleen eteenpäin ja tulee samantien kaksi taaksepäin, mutta sen jälkeen täytyy vain koota itsensä uudelleen. Olla kärsivällinen. 

Itsekin lähdin venyttelemään ja liikuttelemaan vain tosi kevyesti, saadakseni hiukan liikettä kehoon lisää. Sivutuotteena huomasin tämän toimintakyvyn kohenemisen vuosi vuodelta. 
Mulla meni kolmesta neljään vuotta siihen, että sain rintalihakseni venymään ja olkapääni lähes entisenlaiseen toimintakuntoon. Tänä päivänä en voi edes tajuta, millaisessa kipukäppyrässä olen suostunut elämään monia vuosia, kuvitellessani, ettei tilanteesta ole muuta ulospääsyä kuin lääkkeiden syönti.  

Mun seuraava projekti on saada spaghettikäsivarsiini vähän lihasta. Reisilihakset olen saanut jo huomattavasti parempaan kuosiin, kuin missä ne olivat vielä vuosi sitten. Nyt nouseminen portaissa tai penkiltä ei kuormita enää polvia niin paljon, kun lihakset ovat voimakkaat ja tukevat niveliä paremmin.


Bosupallo on ollut loistava apu reisilihasten kasvattajana. Rakastan sillä tehtäviä liikkeitä. Bosulla saa myös hyvän pepputreenin pelkästään "juoksemalla" sen päällä tarpeeksi pitkään. Voi pitää tukea seinästä halutessaan, mutta paremman, koko kropan haastajan saa juoksemalla ilman tukea. 

Liikunta on ihan mahtavaa ja sitä oloa ei voi sanoin kuvailla, mikä siitä tulee jälkikäteen. Viimeiset pari viikkoa oon "kärsinyt" helteestä siinä määrin, että liikkuminen on jäänyt vähemmälle, mutta heti eilen ilmojen viiletessä, lähdin innolla iltakävelylle. Raikas ilma ja kesäsateen tuoksu kruunasivat varjoon osuvien pisaroiden ropinan. 

Ihanaa viikkoa sulle, 
Emppu


Kommentit