Kuka muistaa vielä?

Tästä taitaa tulla oikea nostalgiatykitys. Somea selatessani, kun oon viime aikoina jostain kumman syystä muistellut kaikenlaisia entisajan juttuja. Kuten puhelinkoppeja, karkkimerkkejä, limupullojen läppäkorkkeja, kolmekymmentä vuotta vanhoja ohjelmia sekä ekaa kännykkää, jonka sain yhdeksäntoistavuotiaana ja joka oli suurin piirtein puolikkaan halon kokoinen. (Mun miehellä oli omalle luurilleen vielä "kätevä", vyöhön tarranauhoilla sidottava säilytyspussi. Voitte vaan kuvitella, mitä kokoluokkaa sellainen oli).

Oon muistellut pyöräilyharjoituksia ilman kypärää, kirkuvan värisiä muovimattoja, telkkarin aamujumppaa Anne Sällylän johdolla, Patakakkosen kokki Kolmosta ja eteisen nurkassa nököttävää lankapuhelinta, johon vastattiin aina sukunimellä. Muistan vieläkin kaikki lankapuhelinnumeroni kolmenkymmenen vuoden ajalta. Kännykkänumeroita ei enää olekaan niin helppoa muistaa.

Kun sait ajokortin, jouduit pitämään kasikympin lätkää takaikkunassa vuoden, kertoaksesi kaikille, että tässä menee täysi tumppu liikenteessä. Lätkällä sai osakseen aina torven huudatusta, käsimerkkejä ja maailman typerimpiä, uhkarohkeita ohituksia, koska kuka sitä nyt kasikymppiläisen taakse jää jumittamaan.

Ei makeaa mahan täydeltä

Tänä päivänä maailmassa on niin valtava valikoima ihan kaikkea, että karkkihyllynkin äärellä saa viettää hetken jos toisenkin valitessaan jotain hyvää viikonlopuksi. Ja kärsiä suorastaan runsaudenpulasta etsiessään reseptejä yhteiseen illanviettoon. 

Mun varhaisimmassa lapsuudessa ei ollut tapana oikein ostaa mitään herkkuja. Ehkä vieraita varten joskus keksejä, toisinaan jätskipaketti. Äiti leipoi aina kaiken itse ja niin tehtiin monessa muussakin tuntemassani perheessä. Toisaalta, niitä herkkuja ei sitten syöty edes viikoittain.  

Eilen illalla kun istuin saunan lauteilla ja eskarilainen joi vieressä pillimehuaan, muisteltiin mieheni kanssa trippejä, jotka olivat tetran muotoisia. Kuinka vaikeaa niistä olikaan joskus löytää pillinreikää. Ja makujakin taisi löytyä vain kaksi. Ainakin appelsiini (mun silloinen lemppari) ja joku muu?

Kuka muistaa vielä Jambo- ja Kilt-suklaat, Proffa-pastillit, ja Liikennemerkkitikkarit? Entä kioskeilla myytävät levypurkat, joiden mukana oli keräilytarroja?
Roope Ankan kolikotkin oli hyviä. Tuo karkkipussi tuli muutama vuosi sitten retromakuna takaisin, mutta taisivat olla vain hetken aikaa. Vai saakohan niitä vielä? Meidänkin asemalla myytiin noita "kolikkopusseja" ihan entisten aikojen kunniaksi.

Ja ne ihanat irtokarkkilasipurkit kioskeilla... mmmmm... Jo tuoksu oli huumaava, kun kiskan myyntiluukku avattiin. "Ottaisin lakutoukkia markalla, ralliautoja kahdella, hedelmäpääkalloja viidelläkytäpennillä ja merkkareita ja pöllöjä molempia markalla. Kiitos!" Muistan myös, kuinka kioskiasioinnista hävisi enin hohto, kun ne muutettiin myymälämallisiksi.



Viihdettä

Lehtiä, joita luin, ei taida nykyhyllyistä enää löytyäkään? MeKaks, Suosikki, SinäMinä ja hiukan vanhempana Regina. Siitä seuraavat portaat olivat Cosmopolitan ja Trendi, jotka kyllä taitavat pyöriä kaupoissa edelleen.

Telkusta muistan tulleen lauantaitansseja milloin miltäkin lavalta tai ravintolasta. Niitä katseltiin meilläkin aina saunan jälkeen. Myös Levyraati oli hyvä. Samoin Hittimittari. Syksyn sävelen voittajaa äänestettiin joskus itsekin.
Ruutuysi ja Hugo olivat ohjelmia, joihin osallistuttiin soittamalla suoraan lähetykseen ja pelaamalla puhelimen välityksellä. Sellainen ohjelma olisi vaihteeksi ihan kiva nykyäänkin.

Pikku kakkosessa mun lemppari oli Nalle Luppakorva. Muita ohjelmia lapsuusajalla olivat ainakin Tohtori Sykerö, Olipa kerran elämä, Tao Tao ja Peukaloisen retket. Kahden viimeksi mainitun ohjelman lumoavana kertojaäänenä toimi Inkeri Wallenius, jonka lukemana olisi jaksanut kuunnella vaikka valtion budjettiesityksen.

Lapsuudessani pyöri myös ohjelma Toivotaan Toivotaan, jossa muistaakseni haastettiin toisia ihmisiä osallistumaan hyväntekeväisyyteen jollakin summalla ja kuunneltiin toive-esiintyjiä välissä.
Ja moni omasta sukupolvestani muistaa varmasti legendaariset Ewingin veljekset Jr:n ja Bobbyn Dallasista sekä Dynastian perhekiemurat Krystlen ja Blaken johdolla. Suomalainen versio mutkikkaista perhesuhteista oli Metsolat, jota seurasin lukioikäisenä tiiviisti itsekin.

Eka näkemäni tosi-tv-ohjelma oli Taru Valkeapään juontama Suuri seikkailu, jossa kaksi joukkuetta kisasi Posion korvessa, suorittaen erilaisia tehtäviä. Se oli silloin jotain ihan uutta ja jännittävää. Nykyään tuntuu, että suurin osa (etenkin illalla esitettävistä) ohjelmista on jos jonkinlaista tositeeveetä. Ja useimmat liittyvät jollakin tavalla parisuhteisiin.

Elokuvissa ihastuttiin tyttöjen kanssa ikihyviksi Tom Cruiseen Cocktailissa ja musamaailmassa sydämen veivät poikabändit New Kids On The Block, Dingo sekä Take That. Ei ihan tuossa järjestyksessä, mutta silti.

Kuuntelin radiosta usein toiveohjelmia. Jos oli joku biisi, joka soi korvamatona päivästä toiseen, oli yritettävä sitkeästi bongata kyseinen kappale radioaalloilta ja toivelistat tai top viisikymppiset olivat siihen ihan paras tilaisuus. Niinpä sormet recillä ja playllä siinä odotettiin... ja odotettiin... ja odotettiin, kunnes saatiin biisi nauhalle. Yleensä vielä lopussa juontajan puheella kuorrutettuna. Tuota kasettia kelattiin ja biisiä kuunneltiin sitten niin hartaasti, että joskus nauha meni sekaisin tai poikki kokonaan. Eräänkin kerran on tullut pyöriteltyä kasettinauhaa lyijykynän avulla takaisin paikoilleen.

Ja musiikista puheen ollen, eikö ennen vanhaan ollutkin paljon tarttuvampia mainosjinglejä? Tää Valion maitomainoskin on varmaan ainakin kolmekymmentä vuotta vanha ja muistan sen vieläkin. "Aina kun mä maitoo juon, mä muistan sut ja hetken tuon, sulle sanoin näkemiin, lähdin maalta kaupunkiin / Mä sanoin sulle terve vaan, tuskin enää tavataan, kirjeitä en osaa kirjoittaa, panen maitoa tulemaan..."

Ihanaa, aurinkoista pääsiäistä teille 💖

Pusuin,
Emppu




Kommentit