Siirry pääsisältöön

Karkkilakko kannattaa aina

Kas kummaa, aloitin sitten 01.01.20. karkkilakon. Vaikka ei pitänyt aloittaa mitään lakkoja siltä pohjalta, että totaalikieltäytyminen ei auta koskaan. Olin kuitenkin niin ähkynä mätettyäni marraskuusta saakka suklaata rasiakaupalla, että tauko tuntui tulevan tarpeeseen. Lisäpotkuna motivaatiolle toimi mun fyssari, joka aloitti oman karkkilakkonsa viikkoa aiemmin.




Viikko 1


Ekat kaksi päivää menivät suunnattomassa karkintuskassa ja mieli hakeutui koko ajan kaapissa oleville jämäbokseille. Heitin ne sitten kaikki roskiin. Samalla järkkäsin keittiön karkkilaatikon, josta lähtikin aika kasa pussin pohjallisia ja puoliksi syötyjä pastilliaskeja. Pakastimen jäätelöosasto pitää vielä jonain päivänä inventoida. Sitten alkaa herkkuhäiriköiden armeija olla minimissä.

Kolmantena päivänä alkoi helpottaa, kun vaan muisti syödä jotain tasaisin väliajoin. Tässä vaiheessa mulle on ihan sama kuinka terveellisesti syö, kunhan syö tarpeeksi ja sellaista, mitä ei lasketa karkiksi. Myöhemmin ehtii sitten viilata ruokiensa terveellisyysastetta niin paljon kuin haluaa.

Pienin askelin eteenpäin. Siten saavuttaa varmemmin pysyvämpiä tuloksia. Lisäksi oma henkinen lupani syödä pipari tai pieni pulla päiväkahvin kanssa, on auttanut asiaa eteenpäin. Luvasta huolimatta söin pikkupullan vain kahtena päivänä. Mulle tämä "lupa" on enimmäkseen psykologinen juttu, joka auttaa elämäntapojen muutoksessa.

Loppujen lopuksi tavoitteenani ei ole olla karkkittomana loppuikääni, vaan päästä hyvään alkuun. Kun on päässyt irti sokerikoukusta ja on ollut ilman herkkuja hetken aikaa, pystyy paremmin jatkamaan hallitulla makean syönnillä, kun ei sitten päästä tilannetta lapasesta. Siinä tuleekin seuraava vaikeus. Jokainen, joka on yhtä riippuvainen sokerista kuin minä, tietää, että se ei ole helppoa. Karkkinarkille puoli pussillista on hyvä alku. Lopettaa voi vasta sitten, kun laatikossa ei ole enää mitään, mikä etäisesti muistuttaa karamelleja. Vaikka ei tekisi edes mieli enää.

Viimeksi, kun olin karkkilakossa, se kesti 300 päivää. Tiedän siis kokemuksesta, että kuukauden jälkeen tästä tulee niin rutiinia, että kaupassa voi käydä sujuvasti edes vilkaisematta karkkiosastolle päin. Namit eivät houkuttele silloin enää yhtään. (Ja otettiin me mieheni kanssa pieni haastekin. Hän lupasi olla juomatta yhtään olutta, lonkeroa tms. niin monta päivää, kuin minä pystyn olemaan karkkilakossa. Katsotaan mihin saakka päästään).

Yllättävän vaikea kokemus noin ylipäätään on käydä leffassa ilman karkkipussia. Käytiin joululoman päätöksenä katsomassa Frozen 2 (aivan ihana leffa, suosittelen), enkä ottanut mukaan kuin vesipullon. Tosin väsymys oli sinä päivänä niin massiivisissa mitoissa kolmen tunnin yöunien jälkeen, ettei olisi mikään varmaan maistunutkaan.
Edellisen karkkilakon aikana otin leffaan mukaan rusinoita ja kuivattuja banaanilastuja. Ne ajoivat asiansa hyvin, eikä niitä tullut ahmittua liikaa, niin kuin karkin kanssa usein käy.

Ensimmäisen viikon aikana suolisto piti taas kamalaa murinaa ekat kolme päivää, mutta rauhoittui sitten. Vatsassa on ollut murinoista huolimatta ihanan seesteinen olo heti ekasta karkittomasta päivästä lähtien ja vatsan alueen aamuturvotukset ovat olleet poispyyhkäistyjä.

Iho alkoi totuttuun tapaan puhdistaa itseään neljännen karkittoman päivän jälkeen. Kaikkea kuonaa tunkee naamasta ulos mustapäiden, finnien ja ihottuman muodossa, mutta tiedän, että tämäkin ilmiö hiipuu muutamien päivien kuluessa.

Yleisesti ottaen olo on ollut paljon jaksavampi - jo nyt. Odotan, että siitä tulee vielä energisempi, kun saan viilattua muuta ruokavaliota enemmän parempaan ja monipuolisempaan suuntaan. Olen vain sen verran kehno kokki, että uusia reseptejä on koko ajan haussa. Ilman maustamisohjeita en vaan osaa. Mistään ei tule minkään makuista tai sitten on sellainen makujen sinfonia, ettei sitä syö kukaan.





Viikko 2

Toinen viikko alkoi hirvittävällä makeahimolla. Olisin voinut raapia vaikka hunajanjämiä purkin pohjalta, niin suuri tuo tarve oli. 

Tässä kohtaa tuo mun henkinen lupani kahvihetkiherkutteluun oli todellinen pelastus. Kolmena peräkkäisenä päivänä söin pikkupullan kahvin kanssa ja jo lakkasi makeanhimo. Sen jälkeen ei ole tehnyt mieli taas mitään hyvää. Pikkuhiljaa se mieliteko siitä hiipuu, mutta tottumukset ja tavat istuvat sitkeässä.

Edelleen syön kolmen tunnin välein ja tällä viikolla olen lisännyt hedelmien ja vihannesten määrää. Leipänä syön aina gluteenitonta näkkäriä ja ruisleipää, joten vaaleasta leivästä ei ole täytynyt taistella eroon. 

Naaman kukkiminen on alkanut hiukan jo rauhoittumaan ja iho on alkanut paikoin heleytyä. On joka kerta hauska huomata, kuinka vähäinen sokeri ja HeVi-osaston lisääminen ruokavalioon, saavat poskipäihin ihanan vaalean punertavan värin. Ihan kuin olisi ollut raikkaassa ulkoilmassa tai hetken aikaa uimassa auringonpaisteessa. Olisiko oikea sana kuulas (?)
Tavallisesti käytän meikkipuuteria tasoittaakseni ihon väriä. Tuolloin, kun olin lähes vuoden karkkilakossa, lakkasin käyttämästä sitä kokonaan, sillä iho oli hyvän värinen ihan sellaisenaan. 

Yleinen jaksaminen on ollut tällä toisella viikolla vielä parempaa. Johtunee siitä, että karkittomuus parantaa mun yöunia. Olen marraskuun alusta lähtien nukkunut viikon seitsemästä päivästä hyvin suunnilleen neljä. Kolme yötä viikoista on mennyt kahden-kolmen tunnin unilla, joten univelka on todella kasvanut aika suureksi. 

Nyt olen vihdoin alkanut nukkua paremmin. (Toivotaan, että tilanne pysyy). Jos ei tule mitään muita keskeytyksiä lasten tai koiran tahoilta, nukun heräämättä läpi yön, kun vielä viikko sitten heräsin monta kertaa yön aikana, jos sain nukuttua lainkaan. 

Laajenemisefekti


Ja kuten viime kerrallakin, tämä mun oma projektini on vaikuttanut taas koko perheeseen. Kun minä en osta karkkia kaupasta, en muista sitä ostaa muillekaan. Kun en itse syö piparia, pullaa, jätskiä tms. joka päivä, ei niitä syö kukaan muukaan. Ja lapsillekin olen alkanut pilkkoa iltapalapöytään ja välipalalle enemmän hedelmiä vaihtoehdoksi. Usein ne menevätkin ensimmäisenä. Uskomattoman paljon se siis ainakin meillä vaikuttaa, millaisia tapoja itse syömisessään noudattaa. 

Karkkilakko kannattaa mun mielestäni aina. Kesti se sitten viikon, kuukauden tai vuoden. Lyhyenäkin aikana huomaa jo suuria muutoksia itsessään ja hyvinvoinnissaan. Kun oloaan alkaa sitten vertaamaan entiseen löysään, väsyneeseen ja turvonneeseen itseensä, ei tee enää edes mieli palata vanhoihin tapoihin. Muutos on vaikea ja vaatii aikaa urautuakseen, mutta kyllä ne aivot lopulta taipuvat uuteen elämään. Ja kehokin kiittää.

Jatkan siis lakkoilemista, eilen alkoi kolmas viikko. Kertoilen täällä aina välillä edistymisestäni (?) ja siitä, mitä karkintuskalle kuuluu.
Tämä on mun 96. tekstini (!!!!). Sadanteen ajattelin valita kirjoituksistani kolme itselleni tärkeintä ja jollain tavalla merkittävää. Olisi kiva kuulla, jos sulla on joku teksti, josta olet tykännyt tai joka on puhutellut sinua erityisesti. (Voi laittaa kommentin sijaan myös meiliä: kaneliomena76@gmail.com)

Mukavaa viikkoa teille kaikille toivottaen,
Emppu







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syli ilman lasta

Tässä äitienpäivän lähestyessä, halusin ehdottomasti kirjoittaa aiheesta, joka kosketti meidän elämää syvästi kymmenisen vuotta sitten. Elämänvaiheesta, joka jätti pysyvän jäljen sydämeen.
Edelleen joka vuosi, äitienpäivää edeltävänä lapsettomien lauantaina, muistelen aikaa, jolloin äitienpäivä satutti niin lujaa, että se tuntui miltei fyysisenä pahana olona.




Meillä oli se suhteellisen tavanomainen tarina. Nuori pariskunta, joka halusi ensin luoda ammatin itselleen, nähdä maailmaa ja saada valmiiksi kodin - myöhemmin olisi perheen ja paikalleen asettumisen vuoro.
Meidän kohdalla toki myös mun sairaudella oli oma, aika suurikin osansa. Piti odottaa sellaista vaihetta, että reumalääkityksen pystyi jättämään tauolle yrittämisen ja odotuksen ajaksi. Jos sitten yrittämisen aikana sairaus pahenisi, pitäisi lääkitys ottaa hetkeksi takaisin ja koittaa tauottaa sitten vaikka puolen vuoden kuluttua uudelleen.

Mulla ei ole koskaan ollut mitään biologista kelloa. Oli vaan toive lapsista ja ajatu…

Mitä jos se olisinkin minä?

Huomasin edellisiä kirjoituksiani selaillessani, etten ole kirjoittanut juuri mitään sairaudestani. Tämä johtuu varmaan suurilta osin siitä, että olen koittanut koko elämäni elää siten, kuin koko reumaa ei olisikaan. Kunnes tuli se päivä ettei sitä voinut fyysisesti olla enää huomaamatta.

En tykkää vieläkään kertoa kenellekään sairastavani yhtään mitään, vaan otan asian esille vain silloin, kun on ihan pakko. Kuitenkin olen myös sitä mieltä, että sairaiden ihmisten olisi kirjoitettava arjestaan paljon enemmän. Tietoisuus asioista ei lisäänny muuten koskaan.

Arkielämän Selviytyjät
Mun sairaus on tätä nykyä melko hallinnassa, mutta tilanne saattaa muuttua yhdessä yössä. Näin kävi viimeksi vuodenvaihteessa kahden viikon flunssan jälkeen. Käveleminen teki kipeää, sormet olivat niin tulehtuneet, että käsien pesukin sattui ja kyljen kääntäminen yöllä kesti tosi kauan kivun takia.
Koitin sitkeästi pysyä särkylääkkeiden avulla normiarjessa ja satunnaisissa lenkeissä kiinni. Kaikesta yrittämis…

Täältä ikuisuuteen

Olen seurannut syvällä myötätunnolla tosi-tv-tähti Janita Lukkarisen kuulumisia hänen sairastuttuaan lymfoomaan. Ihanien tsemppiviestien lisäksi häntä on kommenteissa arvosteltu mm. siitä, että hän sairastaa "julkisesti" ja ettei kukaan syöpää sairastava voi olla sen näköinen.

Tällaiset sanat satuttavat sekä hänen, että hänen läheistensä puolesta. Heidät on kyllä lyöty jo polvilleen kuolemaan johtavan sairauden edessä. Tuskaa ei tarvitse lisätä asiattomilla kommenteilla.

Julkisuudesta sanoisin, että mielestäni on rohkeaa tulla esille sairautensa kanssa ja kertoa siitä muille. Etenkin tällaisessa tapauksessa, jossa paranemiskeinoja ei enää ole.

Julkisesti sairastava henkilö saattaa myös olla tärkeä vertaistuki jollekin muulle, joka sairastaa syöpää tai jollekin, joka on vasta saanut diagnoosin. Sitä huomaa, ettei ole maailmassa yksin pelottavan ja vaikean asian kanssa.

Ja tuo ulkonäköpuoli. Olemme tottuneet näkemään syöpää sairastavat kaljuina tai liina päässä, kalpeina ja vä…