Liik(k)aa

Rakastan liikuntaa, mutta tilanne ei ole aina ollut niin selviö. Yläasteen liikkatunnit onnistuivat tappamaan mun innostuksen oikeastaan lajiin kuin lajiin. Poikkeuksena mainittakoon pesäpallo, josta olen aina tykännyt ja joka edelleen kuuluu mun lemppareihin.

Aika ei aina kultaa muistoja


Koululiikasta päällimmäisinä muistoina ovat hien (ja jälkikäteen ajateltuna myös kosteusvaurion) hajuiset pukuhuoneet, kömpelöt yritykset suoriutua säässä kuin säässä, eteenpäin puskeminen verenmaku suussa ja syke huipussa sekä jatkuva turhautumisen tunne, kun ei mikään luistanut, kuten olisi pitänyt. Paitsi sukset (ja nekin aina taaksepäin).

Muistiin ovat piirtyneet lähtemättömästi myös joukkuejaot, joissa joku reppana joutui aina olemaan se, joka valittiin viimeiseksi. Ja kuinka noloa se oli, jos tuo arpa sattui omalle kohdalle. Sitä tunsi olevansa täysi tunari, ei haluttu ja aivan ylimääräinen pakkojäsen porukassa.

Tämän päivän liikkasaleista joutaisivat romukoppaan myös ne meidän aikakauden telinevoimistelujonot, joissa kaksikymmentä seisoo rivissä katselemassa ja odottamassa omaa vuoroaan, kun yksi kerrallaan taiteilee kuperkeikkaa tai puomikävelyä.
Kuinka noloa se onkaan, kun olet itse juuri se, kuka ei osaa tehdä kuperkeikkaa tai kärrynpyörää ja putoat vielä haaruksillesi puomilla. No, ainakin toisille on tarjottu silloin esitystä koko rahalla.






Ei mittauksille!


Mun ajatuksissani koululiikunnan pitäisi tarjota vaihtoehtoja ja onnistumisen tunteita. Vahvistaa liikunnasta pitämättömien lasten ja nuorten tunnetta liikkumisen tarpeesta ja mukavuudesta. Auttaa löytämään mahdollisesti oma laji monien joukosta.

Niiden oppilaiden, jotka valmiiksi harrastavat paljon ja liikkuvat jo senkin puitteissa, ei pitäisi olla liikkatuntien primäärikohderyhmä, joiden kunnon mukaan vedetään alkulämmittelyt toisten tehdessä kuolemaa jo siinä vaiheessa.
Tahti ja aloitustaso pitäisi laskea niiden tasolle, jotka eniten sitä liikunnaniloa tarvitsevat ja jotka eivät sitä ole vielä löytäneet. (Eivätkä tule verenmaku suussa koskaan löytämäänkään). Vaihtoehtoisesti kovemmille liikkujille voisi olla aina lämmittelyssä astetta vaativampi liike tai muu juttu, jonka voisi halutessaan valita.

En ymmärrä liikassa tänä päivänä suoritettavia move-testejä, joita tehdään
5.- ja 8.-luokkalaisille. Tämä testi ei vaikuta arvosanaan, vaan on tarkoitettu mittaamaan oppilaiden fyysistä toimintakykyä. Testien tuloksia voidaan tarkastella myös kouluterveydenhuollon laajemmissa terveystarkastuksissa.
Tulosten on lähinnä tarkoitus antaa osviittaa oppilaan sen hetkisestä tilanteesta mm. oppilaalle ja hänen vanhemmilleen sekä innostaa lapsia ja nuoria tätä kautta liikunnallisempaan elämään, mutta toimiiko se näin.

Jos samalla asteikolla vetävät viivajuoksua tai vatsalihaksia oppilaat, joista toinen harrastaa liikuntaa viitenä päivänä viikossa ja toinen kaksi tuntia viikossa, ollaan jo lähtöruudussa huikealla erolla. Kun näitä testiosioita tehdään vielä pareittain (pari laskee toistoja) tai ryhmänä, josta väsyneimmät putoavat aina ekana pois, vertaavat oppilaat itseään toisiin ja heikoimman tuloksen saaneet kokevat taas häpeää ja huonommuutta, välillä kyyneliin saakka. Ei sekään ole omiaan nostattamaan liikuntamyönteisyyttä.

Kohti liikunnan iloa


Muuten olen sitä mieltä, että numerotodistus olisi ihan jees vaikka kolmannesta saakka nykyisen viidennen sijaan. Se antaisi parempaa kuvaa oppilaalle siitä, missä mennään ja ainakin omalla kouluajalla haastoi itseä seuraavalla lukukaudella parempiin suorituksiin.
Sitävastoin liikunta, kuvaamataito ja musiikki, kuuluvat kaikki mun mielestäni "lahjakkuusaineisiin", joita ei pitäisi edes arvostella numeroin. Näissä lajeissa on kyse enemmän tekemisen ilon löytämisestä ja rentoudesta.

Jos ei osaa piirtää edes tikku-ukkoa puun takana, on kauhun paikka, kun koitetaan jäljentää pastelliväreillä Picassoa. Toiset tekevät upeaa jälkeä, jota opettaja kehuu ja itse häpeää silmät päästään omaa naivistisen tyylisuunnan tapaista teostaan.

Kaikki muistavat varmaan myös musatuntien laulukokeet. Ääni väristen koitettiin laulaa luokan edessä mahdollisimman lyhyt laulu, jonka jälkeen paineltiin posket punaisina omaan pulpettiin takaisin. Kamalaa niillekin, jotka laulavat puhtaasti, saati heille, jotka eivät tunne nuottia edes kuvasta.
Oman vuoron odottaminen oli kaikkein kamalinta. Kun olit seuraava jonossa, syke oli jo 150 ja sydämenlyönnit kuuluivat korvissa saakka. Laula siinä sitten jotain.

Oma liikuntaintoni palasi omaehtoisella liikkumisella. Kun lukio pyörähti käyntiin, en valinnut liikkaa, mutta aloin lenkkeillä päivittäin. Kun sain itse päättää tahdin, liikkumisesta tuli taas mukavaa ja endorfiinit pääsivät pintaan.
Samaan syssyyn aloin harrastaa jazzbalettia ja jäin liikkumisen tuomaan hyvään oloon kiinni pysyvästi.

Se fiilis mulla on vielä tänäkin päivänä. Kuten alussa sanoin, rakastan liikuntaa, enkä voisi kuvitella olevani montaa päivää tekemättä mitään sykettä nostavaa. Parikin päivää liikkumatta alkaa nostaa kiukkutasoa ihan uudelle asteelle ja lenkki tai tunnin hikijumppa lataa akut taas täysiksi ja selkeyttää ajatukset.

Koululaisten kohdalla voitaisiin kysyä joskus oppilailta itseltään, mitä kaikkea he haluaisivat liikkatunneilla kokea ja tehdä. Samoin kuntotason porrastaminen ja tekeminen sen mukaan, voisi saada monen kohdalla liikunnan tuntumaan muulta, kuin painajaiselta lukujärjestyksessä.


Liikunnallisin terveisin,
Emppu








Kommentit

Lähetä kommentti