Pari ajatusta työelämästä

Tiedättekö mitä olen monta kertaa ihmetellyt?
(Ja jostain syystä luulen, että olen aika yksin tämän ihmetykseni kanssa).

Olen miettinyt jo useamman vuoden sitä, miksi kaiken pitää nykyään olla niin kivaa ja viihdyttävää monilla työpaikoilla. Järjestetään tuhkatiheään illanistujaisia, tyhy- ja tykypäiviä, koulutuspäiviä tai reissuja tutustumaan omaan alaan jollekin muulle paikkakunnalle. Tai kokonaan toiseen maahan.
Mitä on tapahtunut sille kulttuurille, jossa työaika oli varattu ihan vaan sitä työntekoa varten ja hauskanpito tapahtui sitten töiden jälkeen kaveriporukassa - liittymättä työpaikkaan millään tavalla.





Henki päälle


Itse taidan olla mieheni kanssa niin menneen ajan työntekijöitä, että me ei olla koskaan haettu työpaikasta viihtymiselementtejä, vaan mennään duuniin pelkästään tekemään töitä.  Ja silti työmaalla on kivaa.
Ja niin on ollut aina - silloinkin, kun oltiin toisella hommissa. Siihen aikaan ainoat yhteiset illanvietot olivat monissa firmoissa pikkujoulut, joten sen ajan kasvattina on ollut vaikea ymmärtää näinkin suurta muutosta. Siksi ollaan ehkä vähän huonoja itse järjestämään työpaikalla tuollaisia matkoja tai illanviettoja, koska se ei istu kummankaan luonteeseen.

Tiedän, että näiden kaikkien edellämainittujen kokoontumisten suurimpana tarkoituksena on nostattaa yhteishenkeä. Saada porukka puhaltamaan yhteen hiileen.
Mutta mietitäänpä hetki tätä ihan oikeasti. Jos joku ihminen on lopen kyllästynyt työpaikkaansa eikä vaan viihdy alalla, vaikka työkaverit pomoa myöten olisivat parhaimmistoa, häntä ei saada millään tykypäivällä kiinnostumaan enempää. Ne päivät ja erikoishetket ovat mukavia, mutta työpaikalla niiden vaikutus näkyy ehkä muutaman päivän, jos sitäkään.

Työpaikan henki luodaan mun mielestä pääosin sillä, että jokainen tuo töihin tullessaan mukanaan oikean asenteen. Työhönsä, työkavereihinsa, asiakkaisiin - kaikkeen. Vastuuta omasta asenteesta ei voi sysätä kenenkään muun niskoille - ei edes esimiehen.

Kyllä siellä työmaallakin jutellaan ja luodaan sitä me-henkeä työn ohessa. Paitsi, jos on joku, joka ei koskaan hymyile eikä tervehdi muita tullessaan paikalle. Joku, jonka jokainen päivä on sieltä ja syvältä.
Yhden ihmisen huono tuuli ja sen selkeä esilletuominen pilaa helposti sekunneissa koko työyhteisön kyseisen päivän. Ja sen vaikutus voi ulottua kotiin saakka muillekin.

Vastuu


Usein tällaisissa tilanteissa kuulutetaan pomon tai esimiehen vastuuta työympäristön henkisestä hyvinvoinnista. Ja totta, johtoporras vastaa viime kädessä kaikesta. Mutta...

Tänä päivänä työnantajan kädet ovat aikalailla sidotut liittyen vaikkapa työpaikkakiusaamiseen tai siihen, jos jotakuta ei vaan satu kiinnostamaan koko homma.

Voidaan turvautua puhutteluun, kuulemiseen, asian ratkaisukeskusteluun, suullisiin varoituksiin, kirjallisiin varoituksiin, kehotukseen parantaa tapansa jne.
Jos kiusaaminen tai töiden tekemättä jättäminen näistä huolimatta vain jatkuu, työnantajan pitää kerätä näyttöä. Ja vahvaa näyttöä. Jos sitä ei saada, työnantaja ei voi oikein muuta, kuin nostaa kädet ylös ja antaa kaiken jatkua. Sillä työsuhteen purkaminen tai päättäminen on tehty todella vaikeaksi. Vaikka joissain tapauksissa siitä olisi hyötyä koko muulle työyhteisölle.
Tämä samantyyppinen ilmiö on tapahtunut kouluissa. Opettajilta on viety paljon mahdollisuuksia puuttua ongelmatapauksiin. Mielestäni tämä on liiallista holhoamista.

Ollaan korostettu seuraavaa omalla työpaikallamme, mutta mielestäni sen pitäisi olla selviö myös muualla elämässä.
Jos on huono päivä, ei sitä lähdetä töihin purkamaan. Töissä hymyillään ja palvellaan asiakkaat, kuten ennenkin ja harmitellaan asioita vasta päivän jälkeen tai sitten suoraan pomolle.
Samoin sitä toimii muuallakin elämässä. En lähde koskaan kylään kenellekään purkamaan huonoa mieltäni. Jos en pysty olemaan neutraalisti huonon tuuleni kanssa, jään mieluummin kotiin, kuin lähden kylvämään sitä myrskyä ympäriinsä.

Rappiolla?


Olen ollut yrittäjänä kohta parikymmentä vuotta. Tänä aikana työkulttuurissa on monin paikoin meidän alalla tapahtunut silminnähtävä muutos.
Esimerkkinä toimikoon vaikka seuraava:
Ennen, kun ihmiseltä kuoli koira tai kissa, hän tuli silti normaalisti töihin. Ehkä suri siinä hiukan ja kertoi työkavereille, mutta jätti ne suurimmat tunteet kotioloihin.
Samoin, kun nuorilla on tullut bänksit tyttö- tai poikakaverin kanssa, hoidettiin silti ensin omat velvoitteet ja käsiteltiin asiaa sitten vapaa-ajalla kavereiden kanssa.
Näin ei tapahdu välttämättä tänä päivänä. Tällaisista asioista on haettu sairaslomaa tai jääty pois töistä omalla ilmoituksella pariksi päiväksi. Kun ei voida mennä töihin, kun itkettää koko ajan.

Kun olen kuullut tällaisista tapahtumista, mietin, mikä näitä ihmisiä kantaa sitten, kun joskus tulee eteen jotain todella suurta kriisiä.
Ja ei. En ole sydämetön ihminen. Mullakin on ollut hyvin rakkaita lemmikkejä, jotka ovat kuolleet sekä poikaystäviä, joiden kanssa on mennyt poikki.
Tällaiset tilanteet ovat henkisiä kriisejä, mutta totta puhuen elämässä on varmaan monella paljon pahempaakin. Olen oikeasti huolissani siitä, millainen stressinsietokyky ja takaiskujen kestokyky nykyaikana etenkin monilla nuoremmilla ihmisillä on.

Ollaan juteltu tästä paljon monien kanssa ja usein puhe kulminoituu siihen, että monen nuoren kohdalla elämä on oikeasti liian helppoa ja siloteltua. Vanhemmat maksavat kaiken mahdollisen vaikka kuinka pitkään ja kuljetuspalvelu pelaa. Samoin pelaa ruoka-, siivous- ja vaatehuolto, vaikka lapsi olisi jo aikuinen, joka asuu kotona.

Tämä tulevaisuudenkuva lähtee jo siitäkin, mistä on paljon puhuttu julkisuudessa, että monet vanhemmat eivät uskalla haastaa jälkikasvuaan asettamalla rajoja, vaan halutaan pitää homma kaveritasolla. Juttu vain on niin, ettei pieni eikä nuorikaan lapsi ole kykenevä tekemään itse järkeviä päätöksiä elämänsä suhteen, vaan se homma on vanhempien tehtävä. Joskus se on inhottavaa eikä ole kiva kieltää, mutta pitää ajatella, että se on loppujen lopuksi lapsen parhaaksi.

Koska, jos aikuinen ei kotona opeta sitä, ettei kaikki voi aina olla vain hauskaa ja oman mielen mukaista, se tulee olemaan kova ja nöyryyttäväkin oppitunti, kun itsenäisessä elämässä sellainen tilanne tulee vieraan kanssa ensimmäistä kertaa eteen. Ja sitähän ei kukaan vanhempi halua.
Jos lapsi kasvaa puuteroidulla alustalla, niin siinä vaiheessa, kun elämässä täytyykin ottaa itse vastuu tekemisistään tai on vähän kiirettä ja stressiä tai pomo antaa huonoa palautetta työstä, henkinen pakka kaatuu melkein samantien.
Se vaan on niin totta, että ihmiset, joilla on käytännön eväät elämään harjoiteltuina kotona sekä pikkuisen osumaa elämässä, eivät kaadu ihan niin helposti. Olen nähnyt tätä ympärilläni niin paljon, että tiedän mistä puhun.






Johtamista vai kamuilua?



Tässä samalla on pakko puuttua yläasteikäisten tet-jaksoihin.
Meille on osunut monia ihania nuoria, jotka tervehtivät kädestä, esittelevät itsensä ja hoitavat heille annettuja hommia innolla. Kyselevät, ovat kiinnostuneita ja haluavat osallistua kaikkeen. Heistä on pari ollut kesätyössä myöhemmin. Työnantaja muistaa kyllä.

Työnantaja muistaa myös heidät, jotka maleksivat paikalle tunnin myöhässä kommentoimatta mitään, luikkivat puhelin kädessä nurkasta toiseen, liikkuvat nopeasti ainoastaan lähtiessään ruokatunnille ja jättävät tulematta tet-paikalleen seuraavana päivänä, tottakai ilmoittamatta yhtään mitään. Hyvällä tuurilla tulee tekstari, että on selkä kipeä tai flunssa tai vatsatauti. Joskus ei tule mitään ilmoitusta.
Nämä tavat eivät toivottavasti kanna sinne ihan oikeaan työelämään. Voin kertoa, että siellä ihan oikeassa työelämässä työnantajat soittelevat kyllä edellisille työpaikoille ja kyselevät suosituksia.

Silloin, kun itse olin nuori, työnantajilla oli vielä erilainen asema. Nykyään useassa paikassa ollaan kaikki kavereita keskenään pomoja myöten. Mitä silloin tapahtuu oikeasti johtamiselle?
Mene käskemään kaveria tai sano hänelle, että hänen työssään on toivomisen varaa - hetken päästä teillä on päällä ilmiriita. Riippuen tietysti henkilökemiasta. Ja sinä olet iso paha susi, jonka sanat kulkevat suusta suuhun muuttuen lopulta yhtä saduksi kuin rikkinäisessä puhelimessa.

Entä, kun kaverialaisesi pyytää sinulta lisää palkkaa, jota ei voi luvata? Tai lomaa samaan aikaan toisen kanssa, joka ei ole siinä tilanteessa mahdollista?
Ei - mielestäni kaveri ja johtajuus eivät sovi samaan lauseeseen. Voi olla hemmetin hyvä ja mukava johtaja, olematta silti liikaa kaveri.

Lisäksi työpaikoilla on niin erilaisia ihmisiä, että senkin takia jokainen työpaikka kaipaa selkeän johtajan. Ei pelkkää kaveripiiriä, jossa koitetaan sovitella kaikki asiat.

Jos esimerkiksi töissä on muutamia päällepäsmäreitä ja toisia, jotka eivät saa ääntään kuuluviin, hyvä johtaja tuo sellaisiin tilanteisiin rauhaa ja jakaa äänet kuulumaan tasaisemmin.
Monissa paikoissa henkilöstö saa esimerkiksi itse suunnitella listansa ja loma-ajankohtansa, joko kokonaan tai osittain. Tässä tulee juuri se ongelma - kuka on kaikkein rohkein ja kovaäänisin, varaa itselleen aina parhaat ajankohdat. Toiset eivät uskalla siitä sanoa ja niin alkaa kyteä työpaikalla sisäinen katkeruus ja selän takana puhuminen. Jos on johtaja, joka määrää lomat ja tekee listat, kaatuu hänen päälleen sitten se kaikki valitus ja syytökset, mutta muiden yhtenäisyys säilyy.











Kommentit