Mitä odottaa, kun odottaa esikoista

Reilu kymmenen vuotta sitten, kun odotin esikoistamme, sain neuvolasta matkaani nipun kiiltäviä opaslehtisiä (vieläköhän niitä jaetaan).
Niissä oli tosi upeita tunnelmakuvia.
Nauravia vauvoja puhtaanvalkoisissa vaatteissaan.
Hymyileviä äitejä vaunukävelyllä, terve puna poskillaan.
Vauva rinnalla, imemässä maitoa täydellisellä hampurilaisotteella.
Taapero syöttötuolissaan puhdas paita päällään ja omenanpala kädessä, lautanen täynnä hedelmiä ja vihanneksia.
Tämä arki vauvan kanssa oli yhtä valkoista, terveellistä, puhdasta ja iloista juhlapäivää.

Edes takakannessa ei näkynyt sitä väsymyksestä harmaata naamaa, joka aamuisin katsoi oman kylppärin peilistä. Siihen naamaan ei saanut tervettä väriä edes poskipunalla.
Itselläni oli valvomisesta aivan kamalat turvonneet silmäpussit. Sain kuningasidean kokeilla niihin jotain silloista uutta - rollattavaa, kofeiinia sisältävää silmänalusgeeliä. Turvotus kyllä hävisi kuten tuubissa luvattiin, mutta roikkuvat, sinertävät tyhjät nahat jäivät silmien alle. Annoin niiden sitten turvota mieluummin takaisin..

Niissä opaslehtisissä olisi voinut olla totuuden nimissä edes pari kuvaa vauvasta kunnon huuto päällä.
Tai taaperon uhmaraivo pukemishetkellä.
Tai kuva perunamuusista valumassa alas keittiön seinää.
Ja siinä olisi voinut olla kuva meidän yhdeksänkuisesta, joka oli istumassa syöttötuolissa, kun ripuli iski.
Tiedättekö - yhtäkkiä koko tenava on joka puolelta kaulaan saakka täynnä sitä itseään ja minä mietin kuumeisesti kuinka nostan hänet tuolista ylös ja miten saan bodyn pois yläkautta sotkematta häntä enempää...

Mielikuva vs. todellisuus

Ollaan monta kertaa tyttökavereiden kanssa juteltu näistä mielikuvista. 
Jokaisen kanssa ollaan oltu yhtä mieltä siitä, että jos osaisi esikoista odottaessaan henkisesti valmistautua paremmin tulevaan, ei se ruusunpunaisen unelmatodellisuuden ja reaalitodellisuuden raja olisi silloin niin valtava kuilu.
Kaikki kyllä sanoivat, että suuri elämänmuutos on tulossa, mutta voisin lyödä siitä vaikka vetoa, että se muutoksen rankkuus yllättää jokaisen ensimmäisen lapsensa saavan. Seuraavan kanssa tietää jo hiukan mihin varautua.

Ja hei, älkää käsittäkö väärin. Tämä ei ole negatiivinen narinakirjoitus perhe-elämästä.
Mielestäni lapset ovat ehdottomasti parasta maailmassa.
Se välittömyys ja konstailemattomuus, mikä lasten maailmaa vielä hallitsee. Läpinäkyvyys ja rehellisyys. Satu ja riemu. Se kaikki rakkaus, mitä heitä kohtaan tuntee, salpaa välillä hengityksen. Samoin se kaikki rakkaus minkä heiltä täysin pyyteettömästi saa <3




Mua huolettaa lähinnä se mielikuva, mikä monella parilla tuntuu olevan heidän odottaessaan esikoistaan. Se kuva vastaa liian paljon niiden neuvolan lehtisten antamaa kuvaa.
Vauvan kanssa käydään kahviloissa ja puistokävelyillä. Järkätään leikkitreffejä, joilla äidit kahvittelevat ja vauvat makaavat vierekkäin jokellellen leikkimatolla.
Vauva nukkuu hyvin ja paljon.
Taapero leikkii itsekseen pitkiä aikoja ja kiltteilee lopun päivästä. Äiti ehtii siivota kaapit, tehdä itse kaikki soseet ja niputtaa valokuvat oikeisiin kansioihin. Parisuhde vahvistuu ja voi paremmin kuin koskaan.

Kaikki tuo edellä lueteltu voi pitää paikkansa. Aika ajoin. Suurin osa vauvavuodesta on kuitenkin aika rankkaa arkea, josta koskaan ei kerrota tarpeeksi etukäteen. Se puoli arjesta yllättää tuoreet vanhemmat, jotka kokevat itsensä huonoksi, kun uupuvat. Luulevat, etteivät osaa mitään. Etteivät ole hyviä vanhempia. Ettei kenelläkään muulla ole tällaista.
Luulevat väärin, mutta kuka sen heille kertoo.

Kun ihminen odottaa yhtä ja saakin toista, voi se olla henkisesti kova paikka sopeutua. Tulee syyttelyä ja riitoja. Alakuloisuutta tai masennusta.
Siksi mun (ja kavereitteni) mielestä pitäisi panostaa enemmän siihen, että jaettaisiin vähän realistisempaakin tietoa esikoistaan odottaville.
Jos olet lähdössä maratonille, ei riitä, että valmistaudut likkojen lenkille.

Jatkuva väsymys

Vauvavuoden yhteydessä ei voida puhua enää tavallisesta väsymyksestä. Olotila vastaa ehkä parhaiten jatkuvaa pientä hiprakkaa. Aivot ovat ihan pumpulia ja reaktiokyky on nolla kaikkiin muihin paitsi vauvaan liittyvissä asioissa. Pää ja kroppa tuntuvat olevan ihan eri galaksissa keskenään etkä useinkaan muista kesken lauseen mitä olit sanonut tai sanomassa. Tai saatat kymmenen kilsaa ajeltuasi miettiä, minne tässä oltiinkaan matkalla.

Ekat kuukaudet vauvan kanssa ovat kuin päättymätön juhannusaatto, milloin valvotaan, valvotaan ja valvotaan.
Muistan elävästi hetken, kun parin tunnin ruhtinaallisilla yöunilla syötin vauvaa kolmatta kertaa sinä yönä, aamukuuden aikaan. Radiosta tuli just silloin biisi "Hyvää yötä ja huomenta, ehdit myöhemmin nukkua..." Tilanteen ironia ei jäänyt väsymyksestä huolimatta väliin.

Kyllä. Kaikkein suurin yllätys ehkä oli se, kuinka vähän sitä unta oikeasti itse saakaan. Ainakaan, jos ei osaa allekirjoittaneen tapaan ottaa päikkäreitä.

Kuvitelkaa - silloin aluksi, kun oli niin lumoutunut tuosta pienestä olennosta, joka oli vasta saapunut kotiin, sitä välillä oikein odotti pinnasängyn vieressä, että vauva heräisi. Että pääsisi taas hypeltämään ihanaa haituvatukkaa, pieniä sormia ja varpaita. Tuoksuttelemaan niskaa.
Muutamaa viikkoa myöhemmin tuli se vaihe, milloin hiivittiin varpaillaan kaiket illat ja avattiin sipsipussitkin kodinhoitohuoneessa suljetun oven takana, ettei vaivalla nukkumaan saatu jälkikasvu vaan heräisi.

Päiväunia me nukutettiin paljon ulkosalla, mutta asuttiin sellaisella alueella, jonka yli lensi muutaman kerran viikossa hävittäjiä harjoittelemassa. Aina kahdeksan peräkkäin.
Se tunne, kun oot saanut vauvan vaunulenkillä nukahtamaan pitkän aamun ja huonosti nukutun yön jälkeen. Olet just keittänyt kupin kahvia, tehnyt leivän ja ottanut lehden eteen, kun kuulet itkuhälyttimen kautta sen saamarin lentueen olevan tulossa kohti... Kahvi naaman suuntaan ja pihalle taas vartiksi hyssyttämään.

Meillä kumpikin lapsista nukkui ensimmäisen kokonaisen yönsä noin puolentoista vuoden kohdalla. Kyllä siinä aamulla herää ihan eri aikuinen ja maailma näyttää kokonaan toisenlaiselta, kun on nukkunut seitsemänkin tuntia putkeen. (Paitsi ettei se ole ihan totta. Välillä piti käydä silloinkin katsomassa, miksi taapero ei herännytkään kahden tunnin välein...)

Suuri virhe, mitä vauvan päikkäriaikaan aluksi tein, oli siivous. Koitin kiireellä siistiä kaikki leikkien jäljet ja kaaoksessa olevan keittiön, pedata sängyt jne.
Kuinkahan monta kuukautta siinä menikään ennen kuin huomasin, ettei kannata yrittää pitää hampaat irvessä kiinni entisenlaisesta järjestyksestä. Lapsi ei katso herätessään, että onpa kivan siistiä. Hän menee juuri kasatulle lelukasalle ja kaataa kaiken uudelleen.
Jos siivoaa aamulla, joutuu siivoamaan samat paikat päivällä ja vielä lopuksi illalla. Niinpä itse jätin kaiken iltaan ja siitä se on vuosien mittaan siirtynyt vaan sujuvammin aina seuraavaan ja seuraavaan päivään.



Oma aika

Toinen asia, mikä tuli puun takaa oli se, että "omaa aikaa" ei enää käytännössä ole.
Tottakai sen tiesi jo odottaessaan, että vauvan tarpeet tulee aina ensin. Ikinä en silti ollut varautunut siihen sitoutumisen määrään. Ettei välillä ehtinyt oikeasti edes syömään - saati istahtamaan.
Ja tilanne siitä vielä vilkastuu, kun tenava lähtee liikenteeseen.

Sitä tulee ihan mestariksi nappaamaan välipalan sieltä ja toisen täältä. Seisten keittiötason vieressä tai lastenhuoneen nurkalla.
Ja harvoin ne mun välipalat oli mitään terveellistä. Ikinä ei tuntunut olevan aikaa preppailla leipiä kelmuun tai ananaksenpaloja valmiiksi kippoon jääkaappiin. Ja silloin, kun oli aikaa, sen tosiaan halusi käyttää kaikkeen muuhun sillä hetkellä.

Sitten, kun tekee jotain, sen tekee pikku palasissa.
Ikinä en lasten ollessa pienempiä, ehtinyt esimerkiksi kertaakaan tyhjentää tiski- tai pesukonetta yhteen painoon. Joka välissä kävin katsomassa missä milloinkin huudeltiin, auttamassa ottamaan jotain tavaraa, nostamassa, pyyhkimässä, antamassa juotavaa - mitä milloinkin.
Tämä sama palastelu koskee kaikkea tekemistä. Mulla edelleen joka kerta myös tekstiviestien kirjoitusta. Sori siis kaverit, jos joskus viestittely kestää : )

Moneen asiaan keskittyminen yhtäaikaisesti aamusta iltaan, tuntuu välillä hajottavan aikuisen ihmisen pään.
Kannattaa ottaa pieni hetki hiljaisuutta joka päivä. Siihen on viisi minuuttia ihan varmasti jossain välissä. Anna mielen ja korvien levätä, äläkä ajattele mitään - ainakaan tekemättömiä kotitöitä.
Ihan oikeasti, kiität itseäsi myöhemmin.

Jos haluaa edes hiukan omaa aikaa arjen keskellä, se pitää oppia ottamaan. Itseasiassa parasta suunnitella ajankohdat viikolle jo etukäteen. Sopia miehen tai naapurin tai isovanhemman tms. kanssa, että hän katsoo vauvaa sen hetken, että ehdit itse käydä vaikka kävelyllä. Usko pois, se on loistoinvestointi vaikka jokaiseen arkipäivään.

Huonompi vaihtoehto omalle ajalle oli mun aluksi käyttämä karkki-sipsi-jäätelö-sohva-telkkari-kombo. Joka ilta hamusin herkut kainaloon ja katsomaan jotain leffaa.
Siitä seurasi vaan kiloja, huono iho, väsymys ja kärttyisyys. Mikä ihastuttava yhdistelmä!
Loppujen lopuksi olisi kannattanut syödä jotain vähän terveellisempää ja mennä ajoissa nukkumaan.

Tein myös sen virheen, etten malttanut jakaa vauvan hoitoa. Otin tietoisesti itselleni liikaa vastuuta. Samalla suljin tahtomattani mieheni osittain äiti-vauva piirin ulkopuolelle. Tiesin, että mieheni hoitaa vauvan ihan yhtä hyvin, mutta silti.
Muutaman kuukauden päästä, kun mulle tarjoutui muutama tunti vapaa-aikaa, en tiennytkään enää mihin sen käyttäisin. En muistanut enää mistä asioista nautin ennen lapsen syntymää. Olin kadottanut itseni ihan totaalisesti siihen vauva-arkeen.

Sairastaminen

Seuraava asia, mihin mikään neuvolakirja ei valmistanut oli sairastaminen perheessä.
Olin kuullut kyllä juttuja siitä, että kun lapsi menee kerhoon tai päiväkotiin, on auttamatta edessä monien viikkojen tautiputki. Meidän esikoinen meni tarhaan syyskuussa, hänen tautiputkensa loppui maaliskuun alkupuolella. Lähes joka toinen viikko järkättiin töitä uudelleen ja lapsi oli pois tarhasta.

Myös se, kun tuut itse sairaaksi... Voi veljet...
Otetaan vaikka kuningastautina tää joku vatsapöpö. Inhoan niitä yli kaiken. Flunssassa vielä jotenkin jaksaa itse raahautua, mutta vatsatautikuvio menee melkein aina näin. Lapsi sairastaa sen ensin. Itse saat sen päivän tai kahden päästä. Lapsi on silloin yleensä jo sen verran toipunut, että jaksaa jo leikkiä, sinä et. Siinä sitten istut pöntöllä, vati sylissä ja arvuuttelet viimeisillä voimillasi mikä prinsessa lapsi sillä hetkellä on.
Enpä ole itsekään tainnut aiemmin elämässä laulaa pää vessanpöntössä, kuin juuri tällaisella hetkellä. Jälkeenpäin naurattaa ihan tajuttomasti, sillä hetkellä ei yhtään.
Ja kuvitelkaa ruoanlaittoa silloin, kun tekisi mieli vaan kaivautua vapisevana vällyjen väliin nukkumaan ja pelkkä ajatuskin ruoasta kuvottaa...



Kasvatuspäätökset ja niiden nieleminen

Tässä päästään niihin pyhiin päätöksiin, "miten minä en koskaan kasvata lastani".
Usko pois, kasvatat juuri sillä tavalla.

Itse päätin aikanani, että en koskaan korota ääntä lapsille enkä kiroile lasten kuullen.
No, kun lyö varpaansa kaapin kulmaan, ei siinä tuu ekana hitsinhitsi kielen päälle. Joten been there, done that.

Päätin myös, ettei meillä ole koskaan mitään rangaistuksia.
Olen paljon sitä asiaa miettinyt sekä ennen lapsia, että lasten jälkeen ja tulen aina samaan tulokseen, ettei rankaisemalla saa ketään tekemään muutosta parempaan. Olen aina pitänyt perinteisiä toisten edessä huutamisia ja nurkkaan laittamisia enemmän lasten nöyryytyksenä kuin kasvatusmetodina.
Sen verran olen tuosta rangaistusasiasta joutunut joustamaan, että kyllä meilläkin on asetettu pelikieltoa ja kännykkäkieltoa, aina kuitenkin päiväksi kerrallaan. Tämä siksi, että lyhyemmät ajat pystyy pitämään itse paremmin hanskassa ja jos antaa jonkin kiellon, se on pystyttävä johdonmukaisuuden takia pitämään.

Tuli tässä muuten mieleen yhtäkkiä, että on peräti yksi (!!) kasvatusperiaate, minkä olen onnistunut pitämään. Jeeeee!!!
Päätin aikanaan, että vietän lasten kanssa paljon aikaa. Askartelen, pelaan, ulkoilen, lenkkeilen, leikin, teen hiekkakakkuja, kuuntelen, keskustelen jne. Tämä on ollut mulle aina tosi tärkeä asia.

Ja näin jälkikäteen ajatellen, tämä kasvatushomma menee tosiaan niin, että välillä huomaa olevansa itse kasvatettava. Lapsi on kuin peili, niin hyvässä kuin pahassa. Siitä rakkaasta peilistä näkee vuosien mittaan paljon omasta itsestään.

Tunteiden kirjo

Vauvavuonna sitä kokee varmaan koko tunneskaalan päästä päähän, potenssiin tuhat. Välillä itkettää, sitten naurattaa, sitten molempia yhtäaikaa. Ja kaikkea siltä väliltä.

Asia mistä vieläkin puhutaan liian vähän on vanhemman negatiiviset tunteet lasta kohtaan.
On ihan normaalia kokea turhautumista ja riittämättömyyttä. On ihan normaalia olla väsynyt arkeen ja vauvan hoitorutiineihin. On täysin normaalia joskus vaan haluta lähteä ulos, laittaa ovi kiinni takanaan ja muuttaa Paddingtonin naapuriksi Perun perukoille.
Kaikki tämä on normaalia. Kestäessään hetkiä silloin tällöin. Jos tällainen olotila on jatkuva, siihen täytyy hakea apua.

Itselleen on vielä suhteellisen helppoa myöntää, ettei jaksa. Ongelma tulee siinä, kun se pitäisi kertoa ääneen vielä jollekulle muulle.
Tässä näyttää voimansa vanha kunnon äitiodotus - äiti jaksaa aina ja kaiken. Hyvä äiti ei koskaan suutu, ei huuda, tekee aina mitä odotetaan ja vähän enemmänkin, eikä koskaan vaadi itselleen mitään.
Se, että väsyy, koetaan jotenkin noloksi. Odotusten vastaiseksi. On noloa olla heikko. Mieluummin sitä kertoo vähän optimistisemmin arjestaan, jos jossain kysytään kuinka sujuu. Myös useimmille kavereille.

Tässä mennään syvälle metsään. Näitä tunteita olisi niin paljon helpompi käsitellä jokaisen, jos tietäisi kuinka yleisiä ne ovat. Jos niistä uskallettaisiin puhua.
Tuore vanhempi saisi huokaista helpotuksesta ja ajatella, ettei hänessä olekaan mitään vikaa. Ettei hän ole mitenkään väärä. Että hän saa tuntea tämän kaiken ja väsyä välillä arjen pyörittämiseen, eikä se tee hänestä yhtään huonompaa vanhempaa.

Tiedän kokemuksesta, ettei seuraavasta ole vauvavuoden väsymyksessä ja kiireessä mitään apua, mutta sanon sen silti.
Se aika menee lentäen. Ne ensimmäiset vuodet kestävät vain vähän aikaa.
Nauti. Rakasta. Elä hetkessä.
Vuosi vuodelta lapsi kasvaa aina vaan itsenäisemmäksi toimijaksi asioissa.
Vuosi vuodelta sinulle jää enemmän omaa aikaa.
Itse en sitä siinä pyörityksessä silloin uskonut, mutta nyt tiedän tämän varmuudella: Joskus niitäkin vuosia kaipaa takaisin niin paljon, että sydämeen sattuu.

Rakkaudentäyteistä tulevaa Äitienpäivää <3


************

Facebook: @emppu76
Instagram: paivaunelmia_ja_unelmapaivia_






















Kommentit