Äideistä parhain?

Äidit - nuo elämän ihanat moniottelijat

Eräänä kylmänä talvisena aamuna, kun vein meidän kuopusta kerhoon, ajoin ohi äidin, jolla oli lapsi rattaissa ja kaksi käveli vierellä. He olivat menossa koululle päin. Isoin jäisi todennäköisesti eskariin tai ekalle ja muut kaksi jatkaisivat äidin kanssa matkaa.
Tuona samana aamuna unohdin kotiin työpapereita ja palasin hiukan yli tunnin päästä pikaiselle käväisylle niitä hakemaan. Tämä sama äiti käveli silloin kotiinpäin jyrkän ylämäen kohdalla. Rattaissa istuvan lapsen ja toisen vieressä taapertavan lisäksi, mukaan oli tullut rattaiden alatasolle kaksi ääriään myöten täynnä olevaa kauppakassia.

Tiedättekö, kuinka korkealle tämän naisen sillä hetkellä nostin. Hän oli tunnin aikana kävellyt vielä koululta kauppaan, tehnyt pikapikaa ostokset ja oli jo melkein kotona. Ja kun tiedän, että sen ikäiset lapset eivät ole niitä ihan helpoimmin liikuteltavia osasia kauppareissulla, saati vielä toppavaatteissaan.

Halusin tämän esimerkin tähän ottaa, sillä olen sittemmin nähnyt tämän naisen monia kertoja. Aina samalla kokoonpanolla. Aamulla menossa koululle päin lapsineen ja päivällä tulevan saman porukan kanssa kotiin. Joskus kauppakassit mukanaan. Joskus vielä suuri koira remmissä toisessa kädessä. Monenlaisia ajatuksia mulla aina vilistää hänet nähdessään ja yksi hulluimmista oli, kun mietin kuinka hemmetin hyvä kunto hänellä mahtaa ollakaan!

Näitä esimerkkejä näkee maailmalla päivittäin. Energisiä multitaskaajia, jotka hallitsevat tilanteen kuin tilanteen.
Äitejä, jotka zeniläisellä tyyneydellä kasailevat syliinsä huutavaa taaperoa kaupan käytävältä, välittämättä ympärillä seisovien paheksuvista katseista.
Äitejä, jotka vastailevat kolmen lapsen yhtäaikaisiin kysymyksiin samalla, kun tekevät ruokaa, tyhjentävät tiskikonetta ja täyttävät pyykkikonetta.
Äitejä, jotka hoitavat kotona työmeilejä ja -puheluita lykäten samalla toisella kädellä taaperolle ruokaa suuhun. Ja niin edelleen...

Kaikki ei välttämättä ole aina sitä miltä näyttää ja monen uutteran, joka suuntaan taipuvan äidin jaksaminen saattaakin olla ihan päälleliimattua. Pitää vaan jaksaa, kun kaikki muutkin tekevät. Välillä sellaisissakin asioissa, jotka eivät koskettaisi omaa arvomaailmaa millään tavalla.
Kaiken jaksavat, organisoivat superäidit jakavat julkisuudessakin neuvoja meille tavismutseille, miten homma pidetään kasassa. Äitiydestä on tullut suorittamisen jatkumo ja joka suunnasta tuntuu tulvivan odotuksia.



Sinun, minun ja meidän odotukset

Perinteinen, edelleen voimissaan oleva odotusarvo on ollut se, että äiti hoitaa kodin ja lapset. Kun tämän päivän äiti sitten palaa töihin, ei monissa kodeissa mikään muutukaan. Äitiin kohdistuvat odotukset pysyvät. Hänelle vain ilmaantuu yksi leiviskä lisää työn muodossa vähentämään muutenkin rajoitettua aikaa.

Seuraava ristiriitaisempi odotusarvo on, että lapset hoidetaan mahdollisimman pitkään kotona. Toisaalta äidit pitäisi saada palaamaan myös nopeasti takaisin työmarkkinoille. Teit niin tai näin, niin vikaan meni jonkun mielestä.
Jos et palaa pian sorvin ääreen äitiysloman loputtua, putoat helposti työelämän jatkuvasti kiihtyviltä rattailta.
Jos taas palaat etkä jatkakaan hoitovapaalla, löytyy aina joku, joka sanoo, että et kai sinä niin pientä lasta hoitoon laita.
Jos taas jäät kotiäidiksi hoitamaan lasta vielä kolmen ikävuoden jälkeen, ihmiset ympärillä alkavat katsoa vähän vinoon. Mietitään kuinka pitkään se vielä meinaa olla vapailla, miten sillä on varaa ja samaan hengenvetoon ajatellaan, että olisihan se itsekin mukavaa vaan olla kotona. Sitä nimittäin suurin osa meistä kotiäideistä yleisen kuulopuheen perusteella tekee. Oleilee.

Voin kertoa, että suurin osa heistä, jotka ovat joskus olleet edes viikon kotona pienten lasten kanssa, voivat rehellisesti sanoa, että töissä pääsee sata kertaa helpommalla.
Pientä lasta täytyy valvoa jatkuvasti, hänelle keksitään viihdykettä jatkuvasti, hänen perässään juostaan jatkuvasti. Muu aika sitten tehdään ruokaa, syötetään, leikitään, luetaan, askarrellaan, nukutetaan, nukutetaan, nukutetaan ja käydään ulkona. Ja pitää siinä välissä vielä tehdä hiukan kotitöitäkin.
Kotiäitien oleilu on henkistä ja fyysistä valmiudessa oloa 24/7 ilman lupausta varmasta ruokatauosta tai toisinaan edes vessatauosta. Töissä voi käydä sentään huussissa ilman työkaveria, kotona se lasketaan ylellisyydeksi.
Ehei, laiskottelusta ei voi puhuakaan tässä hommassa. Kotiäitiys ansaitsisi niin paljon suuremman arvostuksen, kuin mitä se nykyään saa.

Ja sitten vähän lisää odotuksia... 

Perhe odottaa, että äiti tekee oman osuutensa (ja välillä muidenkin osuuden) kotihommista.
Äiti siis pyykkää, siivoaa, tiskaa, järjestelee, kuulustelee läksyt, hoitaa viestit / liput / laput kouluihin, kerhoihin ja harrastuksiin, ajanvaraukset hammaslääkäriin ja neuvolaan, hankkii kaverisynttäreille lahjat sekä hoitaa lasten omille synttäreille kutsut, koristeet, tarjottavat ja ohjelman.

Äiti lohduttaa, hoitaa kaveritreffit, kuuntelee huolet, ratkaisee ongelmat ja selvittelee riidat.
Myös lasten kausivaatteiden hankkiminen ja edellisten peseminen sekä säilöminen jonnekin silmän kantamattomiin, jää useimmissa perheissä äitien vastuulle. Eikä vielä ole mainittukaan joululahjoja, joulukortteja saati muistamisia opettajille, päiväkodin hoitajille ja kerhon ohjaajille.

Illalla äiti vielä silmät ristissä kokoaa kerhon naamiaisiin asua pikkuiselle ja laittaa seuraavan päivän vaatteet valmiiksi esille. Sitten voikin mennä nukkumaan, paitsi että, ai hitsi, meikit jäi vielä naamaan ja hampaatkin on pesemättä, mutta ei vaan jaksa enää raahautua... Siinä sitä sitten hankaa ripsiväriä yöpöydältä löytyneen nenäliinan kulmaan ja on aamulla kuin suoraan Ähtärin pandatalosta. Äitiys on täyttä glamouria ; )

Tästä päästäänkin sujuvasti äitien omiin odotuksiin, joita sivumennen sanoen on paljon.
Osa näistä odotuksista kumpuaa äitimyytistä - kaiken aikansa ja elämänsä perheen hyväksi uhraavan "ihanneäidin" mielikuvasta. Osa taas tulee nykyisestä ulkonäkö- ja suorituskeskeisestä elämäntyylistä. Osa lapsuudessa omaksutuista ihanteista. Vertailusta. Arvostelusta. Somesta.









Aloitetaan odotuksista ruokailussa

Sylivauvan ruoasta on väännetty peistä vaikka millä foorumeilla. Suurimman osan mielestä rintamaito on ainoa oikea vaihtoehto.
Ilman muuta on, sitä ei varmaan kukaan kyseenalaista.
Mutta mitä, jos imetys ei kaikesta huolimatta onnistukaan? Vaikka olisi yrittänyt kaikki konstit.
Mitä, jos äidillä on jokin syy (esimerkiksi lääkitys) minkä vuoksi hän ei voi imettää?

Julkiset kommentit ovat aika ikäviä pulloruokkivista äideistä.
Itse en saanut lääkkeen aloittamisen vuoksi imettää kumpaakaan lapsista kuin kaksi kuukautta.
Mutta mistä sen kukaan silloin tiesi - ei se lukenut mun otsassa. Kukaan ei tiedä toisen syitä mihinkään valintoihin, niitä ei siis pitäisi edes arvostella.
Rintamaito vai pullomaito - mun mielestä ihan sama, kunhan lapsi saa ruokaa. Meidän lapset ovat kasvaneet ihan normitaulukoilla pulloruokittuinakin.

Kun lapsi sitten kasvaa, kotona pitäisi tietenkin tarjota mahdollisimman itse tehtyä, terveellistä ruokaa. Ja nykyään ilmeisesti opetella vielä sormiruokailuakin.
Jos joskus lämmitteleekin eineksiä tai kaataa purkista soseita, niin sitä pitää jotenkin selitellä - vähintään itselleen. Että nyt vaan kiireen takia ja etten olisi ehtinyt tähän väliin tehdäkään mitään muuta... Illalla syödään sitten paremmin.

Mutta hei, aina ei vaan huvita oikeasti tehdä ruokaa, tai ei jaksa tai ehdi. Ei siitä ole kenellekään haittaa, jos joskus syö valmista kinkkukiusausta tai laittaa pöytään valmislettuja.
Ja jos on yhtä huono ruoanlaittaja kuin minä, niin valmisruokakin tuo kivaa vaihtelua. Samoja kymmentä ruokalajia sitä syödään muuten viikko toisensa jälkeen - vain eri lisukkeilla.


Oma vartalo

Toinen asia mistä paljon puhutaan äitien kesken on oma kroppa. Tai aina ei edes puhuta. Vertaillaan vaan ja koetaan henkinen tappio. Omaan kehoon kohdistetaan välillä kohtuuttomia odotuksia.

Etenkin raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen sitä elää ihan oudossa kehossa. Pään sisäisesti olet vielä entisissä mitoissasi, mutta vaatteiden mukaan et.
Muistan, kuinka otin esikoista synnyttämään lähtiessäni mukaan entiset farkkuni. Ajattelin, että onpa mukavaa päästä taas käyttämään mammakalsareiden jälkeen kunnon housuja. Teidän olisi pitänyt nähdä, kun aloin sitten vetää niitä farkkuja jalkaani ja ne jumittui jo reisien yläosaan. Niinpä sitten lähdin sairaalasta samoissa äitiyshousuissa, joissa olin sinne mennytkin. Ja niitä housuja taisin pitää vielä seuraavat puoli vuotta.

Keholle pitää antaa armoa (ja arvoa). Se on jo raskauden ja synnytyksen muodossa käynyt läpi todellisen koettelemuksen. Huonosti nukkuva ja vuorokauden ympäri valmiudessa oleva kroppa ei kaipaa verenmaku suussa tehtyä laiharitreeniä, vaan kevyttä liikuntaa, minkä ainoa tarkoitus on saada hyvä, energisempi olo. Tavoitteellisempaa treeniä ehtii tekemään sitten loppuelämän.
Kyllä se entinen nainen sieltä vielä kuoriutuu ajan mittaan ja mitä siitä jos ei kuoriudukaan. Onko sekään nyt niin huono asia. Jos sulla on hyvä olla kehossasi, se on silloin juuri sellainen, kun pitääkin.


Muu ulkonäkö

Siinä on taas asia, josta väännetään monilla keskustelupalstoilla. Jotkut äidit ovat sitä mieltä, ettei nainen saa antaa itsensä repsahtaa vaikka tuleekin äidiksi. Pitäisi silti meikata, laittaa tukkaa ja pukeutua kauniisti.
Toiset ovat jyrkästi oppositiossa. Ketä varten sitä meikkaa, kun on kotona vauvan ja taaperon kanssa. Ulkona käydään korkeintaan vaunulenkillä ja hiekkalaatikolla. Kumpaakaan lapsista ei kiinnosta se onko äidin huulet maalattu tai tukka leikattu kivaan "pese ja pidä"-tyyliin.
Lisäksi lapset ovat erilaisia. Toiset ovat tyytyväisiä kaikkeen, toiset eivät mihinkään. Toinen äiti voi ehtiä solmia aamupalan aikana maailmarauhan, toinen ei ehdi edes itse syödä, laittautumisesta puhumattakaan.

Sitä paitsi, äiti meikillä tai ilman, jokaisella on oma tyyli.
Taas kerran, jos olet itse tyytyväinen siihen miltä näytät, olet hyvä juuri sellaisena. Koskaan ei voi liikaa korostaa sitä, miten ihminen itsensä kokee.

Itse olen tykännyt aina laittautua. Meikata ja pukeutua oman tyylisiin vaatteisiin. Siitä tulee jotenkin varmempi olo.
Silloin, kun lapset oli vauvavuosissa, ei vaan kiinnostanut pätkän vertaa minkä näköisenä sitä maailmalla asioitaan hoiteli. Menin sitten ostoskeskukseen tai roskia viemään, työpaikalla käymään tai puistoon, mulla oli verkkarit tai aina samat joustofarkut, t-paita, collegetakki, ei meikkiä ja tukka ponnarilla.
Kun lapset kasvoi ja aikaa jäi lisääntyvässä määrin myös omaan itseeni liittyville asioille, myös halu meikata palasi. Ihminen pysyy kyllä tavoilleen aika uskollisena, elämäntilanteet vaan joskus laittavat osan niistä hetkeksi hattuhyllylle.






Koti

Instassa ja Facessa näkee nykyään paljon postauksia ihanista, valkoisista, kiiltävälattiaisista kodeista. Rakastan itsekin sitä tyyliä, mutta pakko myöntää, ettei meillä valkoinen pysyisi valkoisena viikkoa kauempaa. Tiedän sen varmuudella, sillä meille hankittiin valkoinen karvalankamatto kaksi vuotta sitten. Nyt siitä on alkuperäisessä värissään enää sohvapöydän alla oleva osuus, muu on sellaista harmaantunutta, valkoiseen vivahtavaa väriä.

Muttamutta.... Tällaisia koteja, kun sitä tarpeeksi katselee, alkaa miettiä missä kohtaa omassa kodissa on menty harhaan. Miten nuo kaikki muut saavat pidettyä kotinsa tuon näköisinä? Onko niillä aina tuollaista? Käykö niillä siivooja vai ihanko itse tekevät?
Lähimpänä totuutta lienee siivouspäivänä otettu kuva tai ihan kuvausta varta vasten siistitty kohde. Saahan sitä nykytekniikoilla rajattua pois kaikki sotkut ja lattian marjamehutahrat. Mutta silti. Itselleen armoton äiti vertailee, häviää ja yrittää pyrkiä samaan kuin kuvissa.

Kotia saa siivota vaikka kuinka paljon ja kellon ympäri eikä homma lopu koskaan. Siksi olen itse vähän luovuttanut. Esikoisen kohdalla yritin pitää kiinni siitä täydellisen kodin unelmasta, mutta se ei palvellut ketään. Hulluksi siinä itsensä ajaa.
Kun on perussiistiä ja tavarat edes vähän siellä päin, minne ne kuuluvat - siihen olen tyytynyt viime vuodet. Rakastan siisteyttä, mutta olen ajatellut, että ehdin toteuttaa siivousmaniaani sittenkin, kun on taas vähän enemmän aikaa pelkästään omille jutuille.

Lapset

Äitiyden näkymättömän juoksuradan varrella kannustetaan lakkaamatta omaa jälkikasvua huimaaviin suorituksiin.
Lasten vertailu alkaa jo ihan pienestä. Kuka kasvaa nopeimmin, kuka oppii puhumaan ensin, entä sitten kävelemään. Kuka jättää ekana päikkärit pois, oppii kuivaksi tai ajamaan ilman apupyöriä. Paniikki iskee, jos oma piltti ei pysykään keskivertoaikataulussa.
Ne, joiden lapsi on edelläkävijä jossain taidossa, lohduttavat toisia, että kyllä teilläkin sitten ajan kanssa. Se, kenen lapsi on jossain taidossa jälkijunassa, selittelee toisille, että kyllä meillä osataan jo se ja sekin taito, tämä nyt on jäänyt toisten taitojen alle.

Rakkaat äidit. Ei selityksiä. Jokainen pieni ihminen kehittyy omaan tahtiinsa ja me kaikki tiedetään se. Nyt vaan annetaan sen tapahtua ja lakataan vertailemasta lapsia keskenään.
Mullakin oli aikanaan huoli etenkin esikoisen kanssa kaikista kasvuaikatauluista ym. Aika auttoi siihen ja myös se, että huomasin kaiken tulevan sitten, kun lapsi on siihen valmis.
Sitä ei tarvitse häpeillä, jos oma lapsi ei osaakaan vaikka uida saman ikäisenä naapurin naperon kanssa. Kyllä hän ihan varmasti sen taidon joskus oppii.

Toinen asia on lasten harrastukset, joita piisaa nykypäivänä vaikka muille jakaa. Oman jälkikasvun harrastuksia luetellaan äitiporukoissa ja voi sitä äitiä, jonka lapsilla on harrastuksia yksi tai pyöreä nolla. Huonoksi siinä jotenkin itsensä tuntee ja taas on sellainen olo, että pitää selitellä.

Oma näkemykseni on, että harrastuksia ei tarvita niin pitkään, kuin lapsi ei osaa niitä itse haluta. On tietysti hyvä tarjota jo pienelle lapselle mahdollisimman monipuolinen kattaus esim. liikuntajuttuja, mutta ei kannata jumittua yhteen lajiin.
Mun mielestä ihan pienet lapset ei voi todella tietää mitä lajia he haluavat pidemmän päälle harrastaa, joten on terveellistä, kun tekeminen on vaihtelevaa ja kivaa eikä niin tavoitteellista. Silloin se palvelee lasta eikä mitään muuta.




Vääristynyt todellisuus

Tämä juttu oli vain pintaraapaisu aiheeseen. Voisi kirjoittaa niin paljon enemmän äitiydestä, isyydestä, työelämästä, parisuhteesta, ihmisten eri rooleista ja niiden odotuksista, ulkonäköpaineista jne. Suuri osa elämää on rakennettu odotuksista, joita pidetään yllä sukupolvesta toiseen.

Netti on lisännyt vertailua ja itseään kohtaan nousevia odotuksia entisestään. Tottakai - enemmän informaatiota, loputtomasti vertailukohteita.
Mutta ajattele hetki maailmaa, missä kukaan ei vertailisi itseään toisiin. Kuinka paljon onnellisempia ihmisiä täällä silloin olisi.
Joskus olen lukenut jonkun viisaan lausuman siitä, että koskaan ei kannata yrittää olla samanlainen kuin joku toinen. Pitäisi yrittää olla paras versio omasta itsestään. Se tie kantaa paljon pidemmälle.

P.S.
Vielä erikseen mainittakoon, että kaikki kunnia myös kotona paljon tekeville isille, koti-isille jne. Halusin vaan näin äitienpäivän lähestyessä kirjoittaa tämän jutun pelkästään äitinäkökulmasta.










Kommentit