sunnuntai 18. elokuuta 2019

Kukkia ja mehiläisiä

Kuinka suoraan te ootte puhuneet lastenne kanssa kasvamisesta ja murrosikään sekä seksuaalisuuteen liittyvistä asioista?

Siihen aikaan, kun itse olin lapsi ja nuori, ei ollut niinkään tavallista, että vanhemmat olisivat puhuneet edellä mainituista asioista mitenkään avoimesti.
Murrosikään liittyvät muutokset vaan tulivat eteen ja sillä hetkellä sitten puhuttiin muutama sananen, mutta ei mitään ylimääräistä. Kaikki jäi ikäänkuin itse löydettäväksi, tyyliin "Kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa!"

Tämä vaikeneminen sai aikaan myös sen, että kaikki seksiin liittyväinen tuntui vielä nuorena aikuisenakin vähän salakähmäiseltä ja kielletyltä. Piilossa pidettävältä asialta.
Moni nainen kärsii usein vielä parisuhteessakin siitä tunteesta ja elää jonkinlainen lukko päällä. On sellainen hassu mielikuva, että seksi on likaista. Että haluaminen on jotenkin noloa. Että nautinto on kiellettyä ja koko hommassa on jotain väärää. Vaikka sen tietää, että mikään niistä ei pidä paikkaansa, on tunne silti vaikea kääntää.

Luin kerran jostain, että lapsille pitäisi kertoa murrosiästä ja seksistäkin tarpeeksi ajoissa. Asia on heille helpompi käsitellä silloin, kun se ei vielä kosketa omaa elämää.

Koulussa meillä oli kutosluokalla ekan kerran ihmisen biologiaa, jolloin hieman sivuttiin myös murrosikää, mutta keskityttiin enemmän dna:han ja dominantisti periytyviin ominaisuuksiin.
Yläasteella, muistaakseni seiskalla, pidettiin ekat terveystiedon tunnit, joilla sitten puhuttiin reilusti myös kaikista murrosiän tuomista muutoksista. Onneksi meillä oli ujostelematon opettaja, joka punastelematta kesti seiskojen hihityksen ja kysymykset, joiden perään hörötettiin porukalla.

Meidän nuoruudessa ei ollut nettiä, jossa seikkailemalla olisi voinut etsiä vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Eikä sieltä tiedon valtatieltä kyllä tänäkään päivänä pelkkiä asiapitoisia totuuksia löydy.
Meidän nuoruuden eräs valistaja oli nuorille suunnattu lehti Suosikki, jossa oli palsta nimeltä Bees&Honey. Tämän palstan vastaaja Eki oli ammatiltaan lääkäri ja niistä kysymyksistä ja vastauksista juteltiin useinkin kaveriporukoissa.
Niin ja aina oli joku tyyppi, jolla oli kaveri, jonka jutut seurustelusta ja seksistä kulki nuorten porukassa kuin kulovalkea. Että siinä meidän sukupolven opit. Ja aiemmalla polvella oli varmaan vielä ohuemmat eväät.

Omien lasten kohdalla otin sen periaatteen, että puhun suoraan ja kerron ajoissa.
Heitä ei yllätyksekseni oikein koskaan pienempänä kiinnostanut tämä klassinen kysymys, mistä lapset tulevat.
Esikoinen taisi nelivuotiaana kysäistä sitä ohimennen ja minä silloin mietin, etten nyt vielä ala tarkempaa selontekoa antamaan. Menin sitten satuilemaan, että haikara tuo vauvat nokassaan. Jatkokysymyksenä seurasikin se, kuinka se vauva sitten päätyy sieltä haikaran nokasta äidin mahaan?
Siinä vaiheessa miehenikin seurasi jo meidän keskustelua tyrskähdellen, kun mietin sekunnissa kymmeniä vaihtoehtoja. Taisin sanoa, että ööööö... haikara... ööö... pudottaa sen vauvan siemenen äidin mahaan sieltä ilmasta. Sitten vaihdoin puheenaihetta lennossa.






Esikkomme on nyt yksitoista ja ollaan keskusteltu hänen kanssaan jo pari vuotta sitten kaikki murrosiän muutokset. Sekä poikien, että tyttöjen.
Ollaan sittemmin puhuttu myös ihmisten erilaisista seksuaalisista suuntautumisista ja myös hieman seksistä. Olen halunnut kertoa hänelle sen, että seksi on kahden, toisiaan rakastavan ja toisistaan välittävän aikuisen välinen juttu.
Oon hiukan huolissani siitä, kuinka alaikäisinä moni aloittaa nykyään seurustelu- ja sänkyhommat. Lapset kasvavat tänä päivänä aivan liian pieninä aikuisten maailmaan, kun pienemmälläkin kiireellä ehtisi.

Oon puhunut esikoisen kanssa myös netistä ja kaikesta siitä, mitä siellä voi tulla vastaan. Ja mikä siellä on se todellisuuden raja.
Aivan liian usein, etenkin monen nuoren pojan ensimmäinen "kosketus" seksin maailmaan ovat netin pornokuvat. Niissä nainen esitetään lähes poikkeuksetta objektina, joka tykkää ihan mistä vaan. Siinä voikin olla sitten oman ekan kertansa kanssa ihmeessä, kun juttu ei menekään kuin kuvissa ja leffoissa.

Aluksi luulin, että mua nolottaisi ihan älyttömästi puhua lapselleni näistä jutuista ja delegoin hommaa jo etukäteen miehelleni. No, se olikin yllättävän helppoa.
Olin nuorempana tosi pidättyväinen ja ujokin kaikkiin sukupuoliasioihin liittyvissä keskusteluissa. Mieheni oli onneksi jo tavatessamme paljon vapautuneempi ja opin vuosien mittaan häneltä sen, että kaikki on luonnollista eikä omassa seksuaalisuudessa ole mitään hävettävää.

Haluan ehdottomasti siirtää sen saman mutkattoman asenteen lapsilleni. Että he uskaltavat kysyä ja kyseenalaistaa. Ja tottuvat siihen, että näistäkin asioista voi puhua vapaasti ja punastelematta.


Halein, Emppu
Facebook: @emppu76


perjantai 16. elokuuta 2019

Kerro kerro kuvastin

Suurin osa mun teksteistä keskittyy meidän arkipäiviin ja omiin ajatuksiini eri asioista. Tällä kertaa tehdään kirjaimellisesti pinnallisempaa tarinaa - omasta tyylistä!



Pieni osa jokapäiväisestä arsenaalistani.



Jokaisella ihmisellä on varmaan jonkinlainen mielikuva itsestään sellaisena versiona, jollainen haluaisi olla. Harvemmin unelmaminä ja reaaliminä täysin kohtaavat, mutta moni ihminen tavoittelee silti haaveidensa kuvaa. Toiset radikaalimmin (esim. leikkauksin), toiset pehmeämmin lähestymistavoin.
Itse en tuomitse kenenkään kauneusleikkauksia tai muita operaatioita. Jokainen tekee sen, minkä omalla kohdallaan oikeaksi näkee ja tuntee. Silti olisi hyvä, että ulkonäkö ei hallitse omaa maailmaa, eikä siitä tule kaiken tekemisen ja olemisen keskipiste. Kukaan ei pysty olemaan ikuisesti nuori, teki itselleen mitä hyvänsä. Monen julkkiksen kasvot näyttävät satavuotiaanakin siltä, kuin he olisivat päässeet vasta lukiosta. Tunteita niiltä ei voi kyllä enää lukea, mutta ehkä se heidän mielestään on ikuisen ihailun arvoista.

Sporttityttö


Mun ihanneminällä on raikas ja kuulas iho, valkoiset hampaat, siisti nudemeikki, kauniisti lakatut kynnet, kiiltävät ja hyvältä tuoksuvat, kauniisti laskeutuvat hiukset sekä peruspuvusto, missä kaikki sopii kaikkeen.
Tämä edellämainittu riitelee pahasti mun laiskan aivopuoliskoni kanssa, joka tyytyy voitelemaan naaman useimmiten apteekin perusvoiteella, jos ollenkaan ja pesemään meikit useimmiten kunnon putsarilla, mutta oikaisee siinäkin välillä pelkällä lämpimällä vedellä.

Vaatteiden kanssa mulla käy aina niin, että hyvänen aika, tiedän ettei tietyt värit sovi mulle. Mutta kun joku vaate on niin upeasti yhdistetty johonkin toiseen vaatteeseen mallinuken päällä, niin se saa mut uskomaan, että tällä kertaa asia on toisin.
Ei ole.
Keltainen ja valkoinen tekevät mut ihan sairaan näköiseksi, miksi mulla siis on sen värisiä vaatteita edelleen kaapissani? Käyttämättöminä tosin, mutta kuitenkin.

Toinen asia mun vaatekaapissa on se, että mulla ei taida olla kuin kaksi asuyhdistelmää, jotka synkkaa keskenään. Vaikka ne onkin ostettu eri paikoista ja varmaan eri vuosituhannellakin. Mikään muu ei sitten sovikaan minkään muun kanssa.
En käsitä. Peruspuvuston kun koittaa koota, niin löydän aina taas jotain virhehankintoja, jotka on kaupassa täyttä timanttia ja kotona niitä katselee sormien välistä kauhuissaan.
Noloa, mutta jotkin vaatteet olen laittanut heti seuraavana vuonna kierrätykseen - ottanut vaan ensin hintalaput pois.

Olen tyyliä sportti eli ehdoton suosikkivaatekauppani on jokin urheiluliike.
Lempiasuni kotona on leggarit tai collegehousut jonkun kivan t-paidan kanssa. Syksyllä ja talvella yhdistän niihin usein vielä pitkän neuletakin ja lämpimät sukat.
Muissa tilanteissa mun housuvalinta osuu yleensä farkkuihin. Suoria housuja käytin useammin nuorempana, enää en tunne niitä mukavaksi jalassa. Kesäisin käytän paljon puolipituisia mekkoja.
Kengät on mulla yleensä lenkkarit. Ihan ykköset ovat jo monta vuotta palvelleet Reebokit. Ovat tosi kevyet ja ohuen tuntuiset.

Mun lempivaatemerkkejäni, jotka etsin aina ensin ovat Calvin Klein, Hollister, Abercrombie and Fitch, Adidas, Nike, Puma, Superdry ja GAP.

Ihonhoitoa ja meikkileikkiä


Mun ihonhoito, meikkaus ja niihin liittyvät rutiinit ovat vuosien mittaan seilanneet (ja seilaavat yhä) ääripäästä toiseen. Kuulun varmaan johonkin kosmetologikoulun kauhugalleriaan.
Nuorena läträsin naamaani kaikenlaista - rasvaa, naamioita ja öljyjä. Lisäksi kuorin ihoani niin innolla, että vaan orvaskesi pöllysi. Kuusitoistavuotiaan jaksamisella ja perinpohjaisuudella käytin huomattavan paljon aikaani lehtien selailuun ja kokeilin kaikki mahdolliset ihonhoitovinkit mitä niistä löysin. Oli tarvetta tai ei.
Rentouduin kurkut silmilläni. Laitoin jääkaappiin teelusikat, jotta sain silmien turvotukset (muka) häviämään. Silmänympärysgeeli oli niin ikään jääkaapissa (herra ties miksi, en enää muista - onneksi kukaan ei vetänyt sitä vahingossa leivän päälle). Jos lehdessä suositeltiin jotain tuotetta, oli se seuraavalla markettikeikalla mun ostoslistalla.



Tykkään hedelmäisistä ja mausteisistakin tuoksuista. Niitä ei
kuitenkaan tule enää käytettyä kuin juhlatilaisuuksissa, jos silloinkaan.



Kaikki meikkivinkit tuli myös harjoiteltua. Smoky eyes-meikki, ulko- ja sisärajaukset, kissarajaukset nestemäisellä linerilla jne. Parhaiten muistan sen trendin, jossa huultenrajaus oli tummemmalla ja huulipuna oli vaaleampaa. Siitä näki liikenteessä ollessaan aivan järkyttäviä versioita! Myös omassa peilissä - kokeilin kerran, en ikinä toista.

Silmänympärysvoidetta käytin kaksikymppisenä. Luin tuolloin jostain, että sitä pitäisi alkaa käyttää heti, kun alkaa meikata silmiä. No, nyt, kun sille olisi ihan tilausta, niin se tuubi makaa tuolla vessan kaapissa ja odottaa käyttäjää. Joka aamu vannon, että illalla muistan. Se ilta on vielä tulossa.

Tänä päivänä käyn edelleen ostamassa ihonhoitotuotteeni pääosin marketeista. Niissä alkaa nykyään olla jo ihan kelpo valikoimat. Yleensä käytän Nivean puhdistusmaitoa ja kosteusvoidetta, mutta en ole vuosiin lisännyt enää kasvovettä putsaukseen. Siinäpä se mun ihonhoitorutiini.
Muutaman viikon välein kuorin kasvojen ja kaulan ihon. Joskus laitan kasvonaamion. Ehkä nämä innokkaammat ihonhoitoajat palaa vielä sitten, kun on enemmän aikaa käyttää itseensä.

Nuorena, kun menin kahdeksaan kouluun, heräsin kuudelta, että ehdin fiksata itseni koulukuntoon. (Puoli tuntia siitä meni kyllä koulumatkaan ja vartti syömiseen).
Nelikymppisen minun meikkirutiini ottaa aikaa noin vartin aamuisin. Rajaan silmät, lisään ripsarin, laittelen sienellä meikkipuuteria sinne tänne, korostan kulmia ja viimeistelen poskipunalla.
Juhliin laitan vielä luomiväriä ja huulipunaa. Punan käytön opettelin uudelleen tänä vuonna. Viimeksi olen tainnut omistaa sellaisen viitisentoista vuotta sitten...
Sitten vielä hiukset ponnarille tai sotkunutturalle. Harvemmin auki. Done and done!

Suurin osa meikeistäni on Lumenen, Maybellinen, L'oréalin ja Max Factorin. Oon aika merkkiuskollinen ja jos löydän hyvän tuotteen, en ihan heti vaihda sitä.
Tuoksujen kanssa oli samalla tavalla, mutta nykyään oon sen verran "herkistynyt" hajuvesille, etten käytä niitä itse juuri lainkaan. Toisten käyttämänä ne eivät mun nenääni ärsytä.



Essien värit on kuin karkkikaupasta! Keskimmäisenä mun lemppari.



Kynsiä lakkaan silloin tällöin, mutta aika usein ne ovat ihan naturel. Lempilakkani löytyvät Essien valikoimasta. Mun vakkariväri on "Ballet slippers". Se ei ole ihan nude, vaan enemmän valkoiseen taittuva ja sopii oikeastaan mihin tilaisuuteen vaan.

Ihonhoidossa uskon enemmän ruokavalioon kuin putsaukseen, kuorimisiin, hoitoihin ja rasvauksiin. Se, mitä suuhunsa laittaa tulee kyllä ihon kautta näkyviin.
Tekstissäni elämäntaparemontista, kirjoitin kolmensadan päivän karkkilakostani, jonka aikana välttelin sokeria muutenkin. Kun tätä muutosta oli kestänyt kolme viikkoa, iho oli kasvoista ja dekolteen alueelta kuin uudesti syntynyt. Olin lisännyt syömisiini myös runsaasti vihanneksia ja veden juontia.

Vaikka ihonhoitoni pysyi koko tuon ajan samoilla rutiineilla, ihon kunto parani silminnähden.
Voi, kun olisin tämän ymmärtänyt silloin, kun painin teini-iässä finnejä ja mustapäitä pursuilevan kasvojen ja selän ihon kanssa. Kaikenmaailman myrkynhajuisia aineita tuli silloin iholleen ajettua, mutta mitä ne auttavat, jos suun kautta mättää karkkia ja limua vastapainoksi.
Omakohtaisen kokemuksen mukaan, kaikki hyvinvointi todellakin alkaa sisältä!

En myöskään kauheasti ole koskaan uskonut erinäisten voiteiden tehoon. Se kyllä pitää paikkansa, että mitä enemmän niitä käyttää, sitä riippuvaisemmaksi iho niistä tulee. Koitapa olla lisäämättä huulirasvaa pitkän talven jatkuvan käytön jälkeen. Huulet suorastaan huutavat sitä ja kierre on valmis.
Enemmän kuin rasvaamiseen, uskon siihen, että ryppyjä voi ehkäistä mm. suojautumalla auringolta, nukkumalla tarpeeksi, juomalla runsaasti vettä sekä välttämällä tupakointia ja pitämällä alkoholimäärät kohtuullisina.

Hiukset


Myös hiustenhoidossa olin nuorempana aika perusteellinen. Yhteen aikaan harjasin sinnikkäästi sata harjanvetoa pää alaspäin joka ikinen ilta, vaikka väsymys olisi jo painanut silmiä. Mun mielestä kiilto lisääntyi, mutta kai nyt, kun rasva levisi tasaisesti joka puolelle.

Otin opiksi myös hiustenpesuniksit lehdistä ja ne on kyllä käytössä vieläkin. Pesen ja huuhtelen hiukset aina pää alaspäin, niin hiusjuuri saa samalla ilmaa. Samalla hieron päänahan oikein kunnolla. Pidän niin paljon hiuksia kiinni, ponnarilla tai nutturalla, että päänahka on välillä tosi aran tuntuinen. Tämä pesun yhteydessä tehty hieronta auttaa niihin kireyksiin kummasti ja verenkierron lisääntymisen oikein tuntee.
Hieron päätäni joskus muutenkin, kun migreeni meinaa iskeä tai päänsärky muuten yllättää.



Mun arkihiustyyli - nuttura kietaistuna miten sattuu.



Pesun jälkeen annan hiusten kuivua omia aikojaan ja sen jälkeen kaivan suoristusraudan laatikosta. En käsittele hiuksiani millään muulla, en esimerkiksi koskaan käytä kuivaajaa tai mitään kiharrusjuttuja.
Hiusteni väri oli pienenä kuparinpunainen eikä niitä ole värjätty koskaan. Punapigmentti on vallalla edelleen, mutta hiukset ovat vanhemmiten tummuneet enemmän ruskean suuntaan.

Kauneus = Itsevarmuus


Juteltiin tässä eräänä päivänä ystäväpariskunnan kanssa, että ketä varten naiset oikein meikkaavat ja laittautuvat? Miehiä, itseään vai toisia naisia varten?
Nuorena meikkasin saadakseni itsevarmuutta (ja... no... tottakai poikia varten). Nyt vanhempana meikki antaa tarvittaviin tilanteisiin ripauksen lisää itseluottamusta, mutta ilmankin voi olla.
Meikkaaminen on kuin vetäisi naamion päälle. On ihan eri juttu mennä vaikka johonkin haastatteluun tai asiakaspalvelutyöhön kevyesti meikattuna ja hiukset raikkaina, kuin tukka rasvanutturalla ja naama kiiltäen.

Moni ihminen luulee, että elämä muuttuu ihanaksi kuin taikaiskusta, kun on vaan tarpeeksi hoikka ja kaunis. Loppujen lopuksi ne asiat eivät tuo suoraan mitään lisäarvoa kenellekään. Paitsi jos on monia kymmeniä tai satoja kiloja ylipainoinen, niin laihtumalla saa itselleen laadukkaampaa elämää pystymällä liikkumaan paremmin.
Kaunis, huoliteltu ulkokuori tuo vain lisää itsevarmuutta ihmiselle itselleen. Ja itsevarmuus on juuri se, mikä näkyy ja tekee ihmisestä vastustamattoman kauniin.

Itsevarmuutta saa muutenkin kuin laihduttamalla, rasvaimuilla, botoxilla, implanteilla, irtoripsillä ja hiustenpidennyksillä.
Kun sulla on itselläsi hyvä olla kehossasi, olit minkä kokoinen vaan.
Kun sulla on sellaiset vaatteet, hiukset ja meikki, mitkä tuntuvat omalta ja kuvastavat juuri omaa tyyliäsi sekä ajatusmaailmaasi.
Kun et yritä olla kukaan muu ja sovittaa itseäsi vieraaseen muottiin.
Kun arvostat ja rakastat itseäsi.
Silloin kävelet ryhdikkäämmin, kannat itsesi tyylillä, katsot toisia silmiin ja hymyilet.
Se on kaunista.


Halauksin, Emppu
Facebook: @emppu76









torstai 15. elokuuta 2019

Kiirettä pitää?

Yhtenä päivänä Facebook kilautti mun puhelimeen muiston muutaman vuoden takaa. Kyseessä oli runo, jota sitten lueskelin uudelleen terveyskeskuksen odotusaulassa. Sain heti kiinni ajatuksesta, miksi olen runon joskus sivuillani jakanut, sillä koskettavuudellaan se jäi tällä uusintakierroksellakin kolkuttelemaan aivojen takahyllylle.

"My hands were busy through the day
I didn't have much time to play
The little games you asked me to
I didn't have much time for you.

I'd wash your clothes, I'd sew and cook
But when you´d bring your picture book
And ask me please to share your fun
I'd say "A little later, Hun".

I'd tuck you in all safe at night
Hear your prayers and turn out the light
Then tiptoe softly to the door...
I wish I'd stayed a minute more
A little child grows up so fast
For life is short the years rush past.

No longer are they at your side
Their precious secrets to confide.
The picture books are put away
There are no longer games to play.
No goodnight kiss, no prayers to hear
That all belongs to yesteryear.

My hands once busy, now are still
The days are long and hard to fill.
I wish I could go back and do
The little things you asked me to."

(Author Unknown)

Tää muisto sattui sopivaan saumaan, sillä oon kesäloman jälkeen, arjen jälleen alettua, pohtinut paljonkin elämän tarkoitusta. Miettinyt näitä surullisen kuuluisia ruuhkavuosia, jotka tuosta runosta juontuivat mieleen.

Ruuhkavuodet määritellään monessa kohdin ajanjaksoksi, jolloin ns. omaa aikaa ei enää ole. Nuorempana olin viisaudessani sitä mieltä, ettei ole olemassakaan mitään ruuhkavuosia - on vain huonoa ajanhallintaa. Nyt tän kaiken hässäkän keskellä sitä on (taas kerran) niellyt omia juttujaan ja huomannut, että kiirettä pitää - huolimatta kaikesta downshiftauksesta ja asioiden järjestelystä.


Käännekohta


Kuinka moni meistä kiirehtii päivästä päivään ja viikosta toiseen sillä seurauksella, ettei kaikelle ihan oikeasti tärkeälle jääkään tarpeeksi aikaa?
Kuinka moni raataa lähes vuorotta toteuttaakseen unelmiaan - ehtimättä kuitenkaan koskaan todella nauttia työnsä hedelmistä?
Kuinka moni juoksee läpi elämänsä ja miettii iäkkäämpänä sydän itkien kaikkia niitä asioita, joita olisi halunnut tehdä toisin, jos... jos... jos...

Vaikea kuvitella, että ihmisen elämä olisi tarkoitettu pelkästään yhteiskunnan juoksupyörässä kipittämiseen.
Siihen, että kuluttaa vuosia pitkänä nauhana pelkästään velvollisuudesta toiseen rientäen, unohtaen samalla itsensä ja omat tarpeensa kokonaan.



Rakastan näitä vihreän eri sävyjä.
Kotipiha <3



Vuosi sitten, kun omalla kohdalla oli paljon stressiä (lähinnä työpaikan asioiden takia), muistan miettineeni, missä vaiheessa elämästä oli tullut sellaista, että kaikki on vain pakkoa.
Pakko tehdä sitä ja pakko tehdä tätä. Pakko tiskata, pakko pyykätä, huolehtia ruokatavarat kaappiin ja eväät pöytään. Pakko imuroida, pyyhkiä pölyt, pestä vessat ja vaihtaa petivaatteet. Pakko varata hammaslääkäri, aika oikojalle, jalkaterapeutti, reumalääkäri, neuvola-aika, labrakokeet, allergiatestit. Muistaa harrastukset, koulujen lippulaput, ulkovaatteet, saappaat, luistimet, sisäpelikengät, retkipäivät, ksylitolirahat, vanhempainillat ja arviointikeskustelut. Blaablaablaa... pelkkää rutiinia ja velvollisuuksia aamusta iltaan.

Muistan aamut, kun kello soi ja mietin onko jumaliste pakko nousta. Kun herätessäni odotin vain iltaa, että pääsisin takaisin peiton alle maailmaa pakoon ja nukkumaan. Kun väsymyksen ja stressin tuoma pahoinvointi iski vatsan heti aamusta sekaisin, vieden samalla ruokahalun mukanaan.
Päivisin kellotin usein minuutteja ehtiäkseni paikasta toiseen. En jaksanut kunnolla edes puhua muiden ihmisten kuin oman perheeni kanssa. Iltaisin nieleskelin kyyneleitä miettiessäni rästihommien kasvavaa kekoa. Unta odottaessani valmistelin mielessäni seuraavaa päivää ja listasin päässäni tekemättömiä asioita. Yöllä heräilin parin tunnin välein.

Muistan, kuinka puolen vuoden nonstop stressipiinan huipennukseksi itkin myöhään jouluaaton aattona väsymystä, turhautumista ja voimattomuutta, kun olin odottanut kahta peräkkäistä ongelmatonta vapaapäivää ja oltiin juuri saatu viesti joulun jälkeisestä sairaslomasta, joka veti taas maton omien suunnitelmien alta ja saattoi mieheni kassavuoroon.

Tämän kyseisen illan jälkeen mulle iski elämäni flunssa. Kaksiviikkoinen, mikä vei toisella viikolla sananmukaisesti jalat alta aamuisin. Mun reuma paheni huonoimpaan kuntoon vuosiin ja liikuntakyky oli kolmisen kuukautta lähellä olematonta. Särky ja kipu olivat niin kovat, että lupasin itselleni pitää itsestäni parempaa huolta, kun vain saisin kropan takaisin tasapainoon.

Itse en ollut osannut pysähtyä. Eikä siihen silloin ollut kyllä mahdollisuuttakaan. Keho oli järkevämpi ja toimi ainoalla mahdollisella tavalla pysäyttääkseen kuilua kohti syöksyvän junan.
Siinä pakkopysähdyksessä, mulle kirkastui kaiken sen sumun jälkeen, että hei nainen (!!!) elämästä olisi tarkoitus ehtiä myös nauttia.


Tasapainoilua


Nuorempi minä toimi parhaiten pienessä stressipiikissä. Yleensä tein kaiken viime hetkillä, mutta silti ajoissa. Stressi ja pieni kiire ovat aina buustanneet mua parempiin suorituksiin ja niinpä olin ihan ihmeen edessä, kun viimeiset pari, kolme vuotta olen kärsinyt liiasta kiireestä sen sijaan, että olisin saanut siitä mitään hyötyä.

Mutta niinhän sitä sanotaan, ettei ihminen muutu koskaan, kun elämä on liian tasaista. Vasta elämän solmukohdat antavat tarvittavan sysäyksen muutokselle, kun tilanne tulee liian sietämättömäksi kestää sellaisenaan.
Tuo viimevuotinen ajanjakso herätti mut ajattelemaan taas kerran elämän rajallisuutta. Sitä, haluanko todella juosta silmälaput silmillä, jatkuvassa kiireessä, ainutkertaisen elämäni läpi, ehtien pysähtymään kunnolla vain muutamina päivinä vuodessa.

Olen entistä sitkeämmin pyrkinyt elämässä kohti hyvää oloa ja tasapainoa. Koittanut muokata arkea pikkuhiljaa, tunti tunnilta sellaiseen suuntaan, mikä antaa enemmän kuin ottaa. Pyrkinyt sellaiseen elämään, missä on reilusti aikaa perheelle, spontaaneille ideoille ja pienille reissuille sekä velvollisuuksien lomassa myös niitä hetkiä, joista saa energiaa.

Kaiken kalenteroiminen on ollut tosi hyödyllistä. Keittiön seinällä meillä on perhekalenteri, johon mieheni kanssa merkitään aina kaikki omat menomme.
Siellä on myös jokaisen arkipäivän kohdalla lasten eskari-ja koulupäivien pituudet (vaikka ovat lukkareissakin) sekä harrastusten ajankohdat.
Työasioista merkkaan siihen kalenteriin ainoastaan omat kassavuorot, palkanmaksupäivän ja uusien työvuorolistojen julkaisuajankohdan.
Kaiken tämän kopsaan myös omaan kalenteriin, joka kulkee mun mukana.



Ei ihan totinen kalenteri. Arkeen kannattaa ripotella pieniä, itseään ilahduttavia yksityiskohtia. 



Kun tänä kesänä mietittiin lasten harrastuksia, koitettiin rajata niitä sen mukaan, että viikkoon jäisi ainakin kolmesta neljään suunnittelematonta iltaa. Niihin voi sitten miettiä halutessaan jotain ex tempore-juttua tai mitä suurimmalla todennäköisyydellä ollaan vaan ja hengaillaan kotinurkissa.

Arjen pyörityksen yksi aikaa vievin osa-alue on siivous ja vaatehuolto. Monet ovatkin jo ulkoistaneet viikkosiivouksen siivousfirmoille. Itsekin olen sitä miettinyt muutamaan otteeseen, mutta vielä en ole päässyt ajatusta pidemmälle.
Kotityöt meillä jakautuu suht tasaisesti. Molemmat huolehtii yhtä paljon tiskeistä ja pyykkäyksestä. Viikkosiivous (tai kaksiviikkoissiivous) jaetaan suosiolla useammalle päivälle. Ekana päivänä järkkään tavarat paikoilleen ja pesen vessat, seuraavana pyyhin pölyt ja imuroin.
Mattoja viedään ulos tampattavaksi vain muutaman kerran vuodessa, muuten pärjäillään imuroinnilla. Petivaatteet vaihdetaan parin viikon välein eikä silloinkaan yleensä siivouspäivänä.
Otin syksyn aluksi uuden tavan järjestellä joka ilta kodin siten, että kaikki tavarat olisivat siellä minne kuuluvat.
Samoin yritän vakiinnuttaa tapaa viikata pyykit kaappiin edes parin päivän sisään pesusta, kun ne ennen ovat lojuneet pestyjen korissa parikin viikkoa.
Alku on hankalaa ja vanhat tavat nostaa sitkeästi päätään, mutta yrittää pitää ainakin.

Aika on siinä mielessä reilu kaveri, että jokaisella on sitä vuorokaudessa sama määrä. Ihmisen omassa päätäntävallassa on, mihin hän omaa vapaa-aikaansa käyttää.
Etenkin perheen äideillä on liian usein tapana luopua omista menoistaan ja jutuistaan, kun arki käy liian hektiseksi ja jostain pitää saada taiottua lisäaikaa. Kuitenkin joku oma tekeminen, mikä ei liity velvollisuuksiin, olisi yksi tärkeimmistä jutuista olla olemassa. Kiireistä arkea jaksaakin paremmin, kun saa välillä nupinlataushetkiä jonkin mielekkään tekemisen parissa.

Mulle omia energiahetkiä ovat mm. lukeminen, kukkien kastelu pihalla (vie niin paljon aikaa, että siinä ehtii melkein meditoimaan), jumppa- ja kävelyhetket sekä hassuttelu- ja pelihetket perheen kanssa.
Näille energianlataushetkille pitää jättää tietoisesti tilaa. Kun tekee jotain, mistä aidosti nauttii, jo pienikin hetki virkistää paljon.

Ja sekin pitää muistaa, että aika aikaansa kutakin. Ruuhkavuodet eivät ole ikuisia, vaan yleensä helpottavat, kun lapset kasvavat ja aikaa vapautuu taas kaikkeen muuhun. Kohta sitä pyöritteleekin jo peukaloitaan ja miettii, millä ihmeellä sitä saikaan aikansa kulumaan ennen lasten syntymää.


Kohti kiireetöntä elämää suunnistaen,
Emppu
























perjantai 9. elokuuta 2019

Tuhansia töitä, valvottuja öitä

Käykö sulle koskaan niin, että kotona piisaisi työtä riesaksi saakka, mutta et saa vietyä mitään hommaa aloittamista pidemmälle? Ja vielä silloin, kun oot yksin kotona eikä keskeytyksistä ole tietoakaan?

Mulle iski eilen sellainen päivä ja jestas, kuinka oli lamauttava tunne. Ehkä joku nanomillimoolinyksituhannesosa syy fiiliksiin saattoi olla päivää edeltävän yön unimäärässä. Nukuin silloin vain kaksi ja puoli tuntia.
Se on mulla lähes perinne, että lasten koulujen ja kerhojen alkua edeltävänä yönä en vaan saa unta. En vaikka kuinka väsyttäisi ja piste. On enemmän kuin ärsyttävää maata hereillä, kuunnella toisten kuorsausta ja tsekkailla kelloa puolen tunnin välein. Kun vihdoin nukahdat aamutunneilla, TA-DAA se maailmanlopun rakkine yöpöydällä soi ja pitää nousta. Ja niin kuin oon aiemmin kertonutkin, mulla menee kroppa ihan ihme tiloihin valvomisesta. Vatsa on sekaisin, pää vielä enemmän, ruoka ei maistu ja niveliä särkee.

Näillä elämän pikku sivuvaikutuksilla saattelin eilen lapset koulun pihalle (byääh, meidän "vauva" jäi eskariin) ja suuntasin pää pökkyrässä kotiin kokoamaan kirjanpitoon mappiaineistoa. Ja just silloin, kun sen homman valmistumisella oli pikkuisen enemmän kuin jäätävä kiire, mulla oli kaikki mapit täynnä enkä jaksanut alkaa irroittelemaan edellisistä kansioista papereita ja lämäämään niitä nippusiteellä kiinni. Niinpä ainoa kansio minkä löysin ja mitä oli pakko käyttää oli tämä vuonna viisi ostettu, firman imagon ja uskottavuuden tuhoava boringtägimappi. Toivottavasti meidän kirjanpitäjä on huumorintajuinen.







Mutta siitähän mun piti jorista, kun aloittelin sen tuhannen työtä pääsemättä silti puusta pidemmälle. Viikkasin pyykkejä kaksi minuuttia, järkkäilin lasten kirjahyllyjä kaksi minuuttia, avasin kaapin oven ja ajattelin karsia ylimääräiset lehdet pois, mutta lopetin jo kolmannen lehden kohdalla. Kun nyt osui kohdalle se päivä, että jokainen siivoushomma tuntui aivan turhalta. Paikat pysyy putsissa ehkä pari tuntia, jos sitäkään.

Oon miettinyt tavaroiden karsimisoperaatiota jo aika kauan ja nyt alkaa tulla vaatehuoneen hyllyissä se raja vastaan, ettei sinne pääse enää edes sisälle siirtämättä ensin etummaisia tavaroita sivuun tai ulos huoneesta.

Ennen lasten syntymää me muutettiin mieheni kanssa parin vuoden välein. Siinä samalla tuli siivottua varaston hyllyjä myöten pois kaikki turhake ja laitettua kamppeet muutenkin järjestykseen. Ei päässyt koskaan syntymään isompaa kertymää.
Nyt, kun ollaan asuttu samassa talossa yhdeksän vuotta, se alkaa näkyä. Ja tietty silläkin on oma vaikutuksensa, että porukkaa on enemmän.
Muistan sen viikon, kun muutettiin tähän ja siunailin sitä ihmetystä, kun puolet huushollin kaappitilasta jäi tyhjäksi ja vaatehuoneessakin oli vain muutama takki ja joulukoristeet. Mieheni sanoi silloin, että älä huoli, kyllä ne täyteen saadaan.... No, onnistuttiin siinä kyllä.

Eikä me olla mitään hamstraajia, että kyse ei ole siitä. Aikaa on vaan niin rajallinen määrä ja aina, kun oot suunnitellut, että nyt otan tän karsimisprojektin hanskaan, tulee jotain, mikä vaatii välittömämpää huomiota. Siitä se sitten syntyy se suuri meri. Niistä pienistä joista. Ja ruuhkavuosista.

Tavaroiden karsimisesta ja järjestelystä on muutakin hyötyä, kuin se, että on siistiä ja löytää helpommin kaiken etsimänsä. Eikä tarvitse kuluttaa loputtomiin aikaansa siivoamiseen, kun vähempi kama pysyy helpommin siellä minne se kuuluu.
Omasta mielestäni ehdottomasti parasta kaikessa tässä projektissa on se rauhallisuuden ja keveyden tunne, mikä leviää pään ja rintakehän alueelle, kun karsii tavarat niin minimiin, kuin pystyy ja järjestelee loput kauniisti. Mitä vähemmän roinaa on ympärillä, sen paremmin sitä viihtyy huushollissaan. Ja on jotenkin helpompi hengittää.
Elämä tuntuu kaiken karsinnan jälkeen oudolla tavalla kevyemmältä, joten kyllä niissä fengshui-jutuissa on varmasti perää. Kun karsii turhan tavaran pois elämästään, raivaa samalla tilaa jollekin uudelle ja paremmalle. Eikä tässä tarkoiteta nyt uusia tavaroita ; )






Eilen kierrellessäni ja järkkäillessäni nurkkia, mulle tuli lehtikorin kohdalla ihan Bridget Jones-fiilis. Tosin siinä missä Jonesin hyllyt oli täynnä oppaita sinkkuelämästä, parinetsinnästä ja miehistä, on mulla "Terve elämä", "Ihana fiilis", "Elämään lisää tarmoa", "Eroon makeishimosta", "Terve ja kaunis", "Luonnonkaunis" - you name it.
Oon nuoresta saakka ollut sellainen, että saan omaan elämänmuutokseen tarvittavaa motivaatiota ja intoa juuri tällaisista oppaista. Eikä nää ole mulla kertakäyttökamaa. Luen niitä uudelleen ja uudelleen, koska aina, kun tulee ikää lisää, joku uusi kohta puhuttelee ihan eri tavalla kuin vaikka viisi vuotta aiemmin.

Tästä kirjallisuudesta tuli mieleen myös mun oma kirjahaave. Tuolla ikäkriisi-postauksessani kirjoitin jo siitä, että oman kirjan kirjoittaminen on ollut mun pitkäaikainen unelmani, jolle ei vaan ole ollut tarpeeksi tilaa tähän mennessä.
Oon ekat kaksi lukua saanut kasaan, mutta päässä pyörii niin paljon lisäajatuksia ja uusia henkilöideoita, että taitaa olla pakko ottaa uusi suunnitteluhetki vielä ennen jatkamista. Ja nukkua vielä pari yötä edellisiä univelkoja pois, että pääsee ajatus virtaamaan. Ei nimittäin liiku vieläkään päässä muuta kuin silmät. Tänään, kun vein lapset kouluun, mietin koululta lähtiessäni, miksi kuopus ei istukaan takapenkillä. Olin niin viemässä häntä kerhoon, että ehdin jo kävelymatkalla autolle unohtaa, että vasta saattelin hänet eskariluokan lokerikolle.

Aurinkoisin terveisin,
Emppu










maanantai 5. elokuuta 2019

Mihin se aika katoaa?

Kun synnyit, katselin pieniä sormiasi ja varpaitasi. Ihailin nenännykeröäsi. Tuijotin pitkiä aikoja lumoutuneena nukkumistasi. Silittelin pehmeää poskeasi ja tuoksuttelin päälakesi haituvia.
Silloin, siihen oli niin pitkä aika.






Sitten nousit seisomaan, opit kävelemään, juoksemaan, hyppimään, puhumaan, polkemaan pyörällä...
Huusit loputtomasti "Kato, äiti!" esitellessäsi uusia taitojasi.
Halusit tehdä itse, mutta kävit välillä varmistamassa, että olen paikalla. Kertomassa mitä olit juuri tekemässä. Kiertämässä pienet kätesi kaulalleni ja antamassa halin.
Silloinkin siihen oli vielä niin pitkä aika.

Kun lähdit kerhoon, kaveritreffeille yksin ja ekan kerran ystävän luokse yökylään, se aika alkoi jo hiipiä nurkan takaa.

Tänä kesänä olet ollut kyljessäni kiinni enemmän kuin koskaan ennen. Ollut paljon lähellä, pitänyt kädestä, istunut sylissä, viljellyt poskipusuja ja halannut niin lujasti kuin vain jaksat. Aivan kuin itsekin tietäisit, että tätä ajatonta aikaa ei kestä loputtomiin.

Tänään, kun kävelin kanssasi kanavan varrella kulkevaa polkua, pidit koko matkan lujasti kädestäni kiinni. Kysyit pienellä äänelläsi, onkohan siellä eskarissa kivaa? Mitä jos kukaan ei tykkää musta? Mitä jos en opikaan mitään ja oon ihan tyhmä. Mitä jos en saa sieltä kavereita?

Sydämeni jysähtää aina polviin tällaisten kysymysten edessä. Niin suuria asioita, joihin pitäisi osata vastata jotain viisasta.
Liikutus koitti värisyttää ääntäni, kun kokosin vastauksiini kaiken voiman ja määrätietoisuuden. Kaiken sen luottavaisuuden ja uskon, jota minulta hait.
Varmuuden siitä että kaikki menee hyvin. Että on normaalia jännittää - opettajakin jännittää. Että sinä opit kyllä, olet fiksu ja ajattelevainen tyttö. Että kyllä sinusta tykätään, olet vain oma ihana itsesi ja menet rohkeasti muiden mukaan.

Nyt se aika on siis tullut. Se, johon oli äsken vielä pitkä matka.

Tällä viikolla saattelen sinut eskariin. Kymmenien muiden samanikäisten joukkoon. Tiedän, että liikutuksen kyyneleet tulvivat silmäkulmiini, kun lähdet suuri reppu selässäsi opettajasi perässä kouluun sisälle. Katsot vielä perääsi ja vilkutat.

Toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää uuteen elämänvaiheeseen.
Rakastan sinua pikkuiseni. Maailman eniten.

Rakkaudella, äitisi






sunnuntai 4. elokuuta 2019

Ankkalinnasynttärit kesän päätteeksi

Pii-paa-puu, nyt on elokuu! 
Meidän perheen elokuut alkaa poikkeuksetta esikoisen synttärijuhlalla. 

Tänä vuonna meidän innokkaalle Aku Ankkojen lukijalle tuli täyteen 11-vuotta. Synttäreilleen hän toivoi Ankkalinnateemaa ja siitä ajatuksesta sitten lähdettiin ideoimaan yhdessä kaikenlaisia mahdollisia kutsukortteja. 

Rahasäiliöön lopulta päädyttiin ja Sinellistä käytiin hakemassa nippu erivärisiä kartonkeja toteutukseen. Kutsun kirjoitin nostettavaan kupoliin, säiliön sisään. 









Koristeita hankin tällä kertaa kolmesta eri kohteesta, sillä Ankkalinnatavaraa oli tarjolla uskomattoman nihkeästi. Jos haluaa siis jotain muuta, kuin Mikki Hiiren Kerhotalo-juttuja, sillä niitä on joka puolella.

Tilasin osan Synttärikuninkaasta, osan Juhlakaupasta ja osan Ullan Unelmasta. Ripustukseen viirinauhan, ilmapalloja ja viuhkakoristeita, väreinä musta ja punainen. Servetit, pillit ja mukit oli kuvitettu ihan mahtavilla, uusvanhoilla Mikki-hahmoilla. Niiden värit olivat musta-valkoiset.

Meillä on ennestään Disney-patsaita, joita sirottelin tarjoilupöytiin sinne tänne. Hahmojen jalkoihin heittelin vihreitä ja keltaisia koristetimantteja, jotka esittivät ikäänkuin seteleitä ja kultakolikoita.



























Roope Ankan säiliökukkula on tunnetusti täynnä varoitustauluja, joilla hätistellään kauemmas Milla Magiaa, Karhukoplaa ynnä muita konnia.
Me tehtiin etupihalle tauluista omia versioita kuusi kappaletta. Tavoittelin tosi itse tehdyn näköistä tunnelmaa, koska Roopehan ei ikinä osta oikein mitään, vaan kierrättää ja tekee paljon itse. Pahvi ja puukepit ajoivat asiansa tässä oikein mainiosti.

Tarkoitus oli tehdä vielä ulko-oveen rahasäiliön merkit, mutta aikapula iski kesken kaiken : )










Etuterassilla oli pieni pajukärry puolillaan kaikenlaisia korvia. Siitä sai halutessaan ottaa rekvisiittaa lainaksi sisään tullessaan. Juhlissa oli kivan lapsenmielistä porukkaa ja korvia oli useammalla. Tuli samalla kiva takauma alkukesän Disneyland-reissuun, kun kahvipöydässä istui useita Mikkejä ja Minnejä.







Pakollinen peiliselfie : )
Ei taideta olla ainoa perhe, jonka juhla-ja lomakuvissa äiti loistaa useimmiten  poissaolollaan. Loistaa siksi, että on yleensä aina kameran takana kuvaavana osapuolena.









Nää herkkubiilit löytyi Ullan Unelmasta. Takakontti on tarkoitettu ranskalaisille ja nuo suklaapatukat oli hiukan liian raskasta lastia pahvirenkaille, mutta hyvin silti kestivät autot koossa renkaat vähän lysyssäkin.
Auton keskiosaan laitoin pohjalle pakasterasian, ja sen täyteen karkkia.

Pienet pinkit metalliämpärit löytyi Juhlakaupasta. Ne on hyviä myös jatkokäyttöön lastenhuoneeseen, pikkutavaroiden säilytykseen.






Kakusta piti alkujaan tulla sokerimassalla päällystetty rahasäiliö. No, kerrankos sitä joku menee vähän vinoon suunnitellusta. Pieleen lähti jo kakun koko ja seuraavaksi massa repesi erittäin lahjakkaasti kakun päällesiirtovaiheessa. Sitten vielä suttasin sinisen massan mustalla niin perinpohjin, että alkoi olla itku ja nauru aika lähellä toisiaan.
Siinä sitten kakun raunioilla mietin ja mietin, miten hitossa saan repaleisen kasan pelastettua jotenkin. Massa veks, yöunet väliin ja aamulla uudelleen toimeen.

Päätin tehdä edes etäisesti setelinippua muistuttavan, vihreäksi värjätyllä kermalla koristellun version. Vielä rahasäiliön kukkulalle tarkoitettuja ruusuja ja syötäviä timantteja päälle ja valmista tuli!










Oli kivat juhlat ja ihania, nauravaisia vieraita. Tuli muutamassa tunnissa taas naurun myötä monta vuotta lisää.

Tällä mielellä on hyvä siirtyä ensimmäiseen kouluviikkoon. Silti tällainen ainainen stressaaja, kun olen, pyörii vatsanpohjassa vähän perhosia, kun jännittää, miten kaikki lähtee sujumaan.

Huomenna aamulla on kuusivuotiaan viimeinen neuvolatarkastus, sitten ei meidän perheessä olekaan enää ketään neukkaikäistä.


Halauksin, Emppu




torstai 1. elokuuta 2019

Kenen juttuja itse seuraan

Vaikka oon kaiken lukemisen suurkuluttaja, en silti ole aiemmin seuraillut mitenkään paljon blogeja. Nykyään niitä tulee selailtua jo pelkästään sen takia, että kiinnostaa nähdä kuinka usein toiset kirjoittavat, miten pitkiä tekstejä ja millaisista aiheista.

Itseäni ei niinkään kiinnosta hakea blogeista mitään uutta tietoa tai ideoita, vaan olen kiinnostunut enemmän mielipiteistä ja ajatuksista. Siitä, kuinka joku toinen ajattelee samaa asiaa ehkä aivan toiselta suunnalta kuin minä. Se avartaa.
Ja tietysti särmä, omintakeinen kirjoitustyyli on pelkkää plussaa. Sujuvaa tekstiä on mahtavaa lukea. Taitava kirjoittaja osaa esittää asiansa niin mielenkiintoisesti, että tekstin lukee loppuun, vaikkei aihe aina heti sytyttäisikään.






Eka blogi, mitä aloin jo useampi vuosi sitten säännöllisesti seurata oli "Kaunis pieni elämä". Siinä on niin paljon omannäköistäni juttua, että jatkan lukemista edelleen. Blogin puoli on hänellä paljonkin hiljentynyt, mutta Instassa on useammin jotain uutta.
Tässä blogissa mua kiehtovat kauniit kuvat, sisustusaiheet, askartelu- ja matkajutut sekä kekseliäät ideat. Tekstit on kirjoitettu kauniisti ja elämänmyönteisesti. Koko blogista kuvia myöten huokuu hyvä olo. Rakkaus omaan elämään, tekemiseen ja perheeseen.

Seuraava, jota olen lukenut jo monta vuotta ja luen vieläkin on "Vilma P". Hänen bloginsa on tosi monipuolinen. Oon lukenut sieltä paljon hyvinvointijuttuja, joskus on ollut asiaa parisuhteesta, joogasta, ruokavaliosta, matkailusta, ilmastonmuutoksesta jne. Tätäkin bloggaajaa seuraan myös Instassa.
Vilma kirjoittaa kivan pitkiä tekstejä eikä kaihda vaikeitakaan aiheita (esim. oma uupumus). Hän on perehtynyt aina aiheisiinsa hyvin.
Tykkään myös paljon tämän blogin kuvista. Ne ovat jotenkin raikkaita (jos kuvasta voi sanoa niin??) ja tunnelmaisia. Pakko antaa tässä vielä erityismaininta joogakuville, jotka on usein otettu mahtavilla maisemapaikoilla.

Project mama:n löysin Facepostausten kautta. Tässä blogissa ihan parasta on kirjoitustyyli. Aiheet taustoitetaan hyvin ja tietoa on paljon, samoin niitä mun kaipaamia mielipiteitä.
Ja se tyyli - asiallinen, mutta silti naseva. Paikoin aivan mahtavan sarkastinen. Itseironiaa unohtamatta. Mä niin tykkään tämän naisen jutuista. Lukisin hänen kirjoittamanaan vaikka puhelinluettelon kannesta kanteen.

Parisen vuotta sitten törmäsin (myös Facessa) Iina Hyttisen postaukseen, joka johdatti tutustumaan blogiin "But I´m a human not a sandwich". Hän kirjoittaa kivan kevyellä otteella omasta arjestaan miehensä ja heidän kolmen lapsensa kanssa. Tässä blogissa on myös mukavan pitkät tekstit ja paljon kuvia.
Tän blogin yksi vahvuus on mun mielestä positiivisuus. Tekstien kautta oon saanut kuvan, että kirjoittaja on helposti lähestyttävä, sydämellinen ihminen. Ja kaikkein tärkeintä hänelle on perhe, josta hän puhuu aina todella kauniisti ja rakastavasti. Tämä blogi antaa kaivatun kuvan perhe-elämän ihanuudesta, kun niin monin paikoin aina puhutaan vain lasten kanssa jaksamisesta.

Seuraavia henkilöitä seuraan myös Facessa ja toisia myös Instassa, mutta blogeja en lue, jos heillä niitä onkaan.

Jari Sinkkonen ja Maaret Kallio ovat molemmat alansa huippuja. Mitä tahansa Jari Sinkkonen lastenkasvatuksesta puhuukaan, siinä on aina tajuttoman paljon järkeä. Hän puhuu kansantajuisesti ja lapsen näkökulmasta käsin.
Maaret Kallio kirjoittaa pitkiäkin postauksia ja ne on aina tehty tunteella. Hänellä on sydämellinen tapa kirjoittaa ja pelkästä tekstistä huokuu suuri rauhallisuus. Hänen kirjoituksiaan lukiessa tulee aina tunne siitä, että kaikki järjestyy.

Jutta Larm on nainen, joka on selvinnyt paljosta ja saanut paljon aikaan. Ihailen tällaisia ihmisiä, jotka tekevät eivätkä aio ja jaksavat pitää yllä positiivista perusvirettä. Olen lukenut myös pari hänen kirjaansa ja tykännyt siitä, ettei hän kumartele niissäkään ketään. Hän on ansaitusti ylpeä kaikesta aikaansaamastaan ja tyytyväinen elämäänsä. Eikä pelkää näyttää sitä.

Hyvä blogi tai kiinnostavat somepostaukset koukuttavat aika helposti. Juttu jutulta niitä kirjoittava ihminen alkaa tuntua aina vaan enemmän tutummalta. Hän on kuin se usein näkemäsi äiti tarhan pihalta, hän on melkein naapuri aidan takaa. Sitten, kun bloggaaja lopettaa, tuntuu välillä ihan hassun haikealta. Ihan kuin menettäisi jotain.
Mutta sitä kirjoittaminen parhaimmillaan on. Tunteiden ja ajatusten herättämistä. Ja sitä hyvä bloggaaja tekee. Juttelee juuri sulle ja haastaa ajattelemaan asioita myös eri tavalla.


Kukkia ja mehiläisiä

Kuinka suoraan te ootte puhuneet lastenne kanssa kasvamisesta ja murrosikään sekä seksuaalisuuteen liittyvistä asioista? Siihen aikaan, ku...